Huurteinen varhaisultra

Eilen oli varhaisultra, viikkoja 7+3. Käynti oli muuton vuoksi uudessa, minulle vanhassa sairaalassa, mutta molemmille uudella osastolla. Henkilökunta oli aivan ihana ja hyvä mieli jäi heistä. Niinhän siinä kävi, että mukaan lähti kuvia ja äitiysneuvolakortti. Lääkäri löysi heti huurteisen pienokaisen kohdusta ja sykekin oli näkyvillä heti. <3

Tällä kertaa tyyppi esiteltiin minulle eka, viimeksi isämiehelle. Uskomatonta, että tämän siirron tulos näyttää tällä hetkellä niin hyvältä kuin voi. Turhaan olin viikkonäytöllisten testien viikoista huolissani, tyyppi vastasi kooltaan viikkoa 7+5. (Tosin en tiedä pitäisikö liian isosta koosta olla huolissaan...toisaalta mittaaminen tässä vaiheessa on hankalaa ja mittavirheitä syntyy, niin en osaa hirmu huolissani olla.) Aivan uskomatonta, en voi uskoa, että kaikkien niiden vuosien pettymysten, odotusten, jonotusten ja keskenmenojen jälkeen tämä ihme voisi tapahtua meille toisen kerran. Olen hämmentynyt ja kiitollinen ja samaan aikaan surullinen kaikkien niiden puolesta, joilla se ensimmäinenkin ihme on vielä matkalla.

Tänään soitin jo äitiysneuvolaankin, ihan mukavalle kuulosti tämäkin täti, vaikka ikävä edellistä kohtaan on suuren suuri, hän oli viime raskauden suuri tuki ja turva. Toivottavasti saan rakennettua tämänkin kanssa yhtä hyvän luottamussuhteen. :)

Pikkumies on varmaan kovin ihmeissään, kun äiti on koko ajan sohvalla, kärsii kuvotuksesta tai nukkuu. Ruokailut ovat hankalaakin hankalampia, mitään ei tee mieli ja pikkumiehen syöttäminen menee pillimehujen voimalla. Miedot ruoat maistuu, kuten kinkkukiusaus, mannapuuro, pinaattikeitto ja voimakkaat hajut sekä maut ovat täysin kiellettyjen listalla. Ystäväni aamunpelastukset (mehukatin puristettavat välipalat) ovat tulleet taas tutuiksi, muuten sängystä ylöspääsy olisi täysin mahdotonta. Näillä eväin viikonloppuun. Mukavaa viikonloppua kaikille! :)

Uusi viikko poksahtaa

Nyt mentiin seitsemännelle raskausviikolle eli ollaan päivissä 6+0. Tulin perumaan sen eilisen puheen oireiden vähäisyydestä. Tänään on ollut aivan järkyttävän huono olo ihan koko päivän. Edellisessä raskaudessa pahan olon aallot alkoi rv 6+5 säännöllisinä ja päivittäisinä kavereina. Nyt täällä ollaan ympärivuorokautisessa ällötyksessä. Kaiken otan vastaan ja kaiken kestän, jos tästä vauva meille suodaan. Edelleen tosin ne viikkonäytölliset testit mieltä painaa ja huolta aiheuttaa, mutta päivä kerrallaan kohti varhaisultraa, eipä tässä muu auta. Viimeksi ensimmäinen ruoka, joka alkoi tökkimään oli kana, nyt se on tonnikala, yök. Pikkumies ja isämies söivät tänään tonnikalakastiketta lounaaksi, minä en. Onneksi tässä ravintolassa pelaa vaihtoehtoiset ruokailut ja isämies haki minulle kaupasta, mitä minun mieli teki (pakastepizzaa :P).

Parin päivän päästä lähdetään appivanhempien luokse kyläilemään. Samaan reissuun mahtuu konserttimatka ystävän kanssa. Saa nähdä miten tämän oman olonsa pystyy peittämään ilman, että kukaan arvaa, mistä on kysymys. Veikkaan, että tämän ystävän kanssa se on hankalaa, hän on asian laidan arvannut jo kahdesti aiemminkin. Konserttireissuun liittyy lisäksi jännitysmomentti liittyen pikkumieheen, sillä se on ensimmäinen kerta, kun olen hänestä erossa yön. Itkettää jo valmiiksi, vaikka tiedän, että pikkumies jää isämiehen ja isovanhempien hyvään hoitoon ja että tämä tekee sekä hänelle, että minulle hyvää. Jännittäviä päiviä siis edessä. :)

Varovaisuus

Ärsyttää...Olisipa ihaninta ikinä olla huolettomasti raskaana ja uskoa ensimmäisen positiivisen testin jälkeen, että jep, meille tulee vauva, mutta ei. Ehkäpä se on tällä taustalla täysi mahdottomuus. Yksikään alkanut raskaus ei ole ollut minulle huoleton ja varma. Kaikissa kolmessa edellisessä raskaudessa olen vuotanut ja ollut huolissani, no kaksi niistä meni kesken, joten jonkinmoista aihetta huoleen olikin. Tässä raskaudessa taas en ole vielä vuotanut ollenkaan ja nyt olenkin huolissani siitä. Phuh, aina pitää murehtia jotain.

Toinen asia, josta olen huolissani on kirotut Clearbluen digitaaliset viikkonäyttötestit. Tein silloin pp 14 moisen testin ja sain tulokseksi 2-3 viikkoa. Edellisellä kerralla sain pp 21 eli rv 5+2 näkyviin 3+, nyt näytti 2-3. Päivä meni itkiessä ja surressa epänormaalisti alkanutta raskautta. Seuraavana aamuna tein uuden ja tulos oli 3+. Kun purin nuo testit, oli viikkoja mittaava viiva selvästi vahvempi kuin kontrolliviiva, kun edellisenä päivänä se oli vaaleampi. Tuntuisi, että ei se noin nopeasti voi vahvistua päivässä. Liekö syynä ollut laimeampi pissa vai nouseeko hcg todellakin epänormaalin hitaasti, se on vaivannut mieltä. Pregcheckin liuskatestit taas ovat kirkuneet vahvaa viivaa (vahvempaa kuin viimeksi) jo pitkän aikaa, joten en tiedä mistä on kyse. Jos olisin tehnyt pelkkiä liuskia olisin tyytyväinen hcg:n nousuun, sitten taas jos olisin tehnyt vain viikkonäytöllisiä, olisin suunnattoman suuressa paniikissa. Nyt olen ristiriitaisissa tunnelmissa enkä tiedä mitä ajatella...kumpaan luottaa.

Kolmas huolta aiheuttava asia on oireet. Tai siis oireiden vähyys. Tosin koko ajan oireet vahvistuvat ja tänään olen ollut kuin krapulassa koko päivän, sellainen ällötys on vallannut minut. Mitään ruokaa ei tee mieli, ei ollenkaan, yäk. Appelsiinimehua voisin juoda litratolkulla. Rinnat ovat vaihtelevasti arat, nyt aremmat kuin muutama päivä sitten. Tokihan raskaudet ovat erilaisia, mutta testiristiriitaan yhdistettynä oireiden vähyys saa ajatuksissa varovaiseksi, en ollenkaan osaa luottaa tilanteen jatkumiseen. Vielä puolitoista viikkoa ennen varhaisultraa...piina siis jatkuu.

Pp 20 vai rv 5+1 vai rv 5+2?

Elän edelleen piinapäiviä, niin se vaan menee, ei pää vielä suostu uskomaan, että raskausviikoilla voitaisi olla. Raskausviikkojen laskemisesta en ole tässä tapauksessa varma. Tuoresiirrossahan se oli ihan selvä homma, mutta tässä kohtaa en tiedä. Jos viikot lasketaan siirrosta, niin kahden päivän ikäinen alkio 16.9. siirtopäivänä tuottaisi laskettavaksi nyt viikot 5+1. Sitten taas, jos ne lasketaan edellisistä kuukautisista, niin viikkoja olisi kasassa 5+2. Itse ehkä mieluummin laskisin siirrosta, sillä tässä tapauksessahan tiedetään alkion oletettu ikä. Ei sitä tietysti ihan metsään mennä, vaikka laskettaisi kuukautisista, yhden päivän ero.

Nyt on rintavarustus tajunnut jutun juonen, on alkanut tuntumaan arkuutta (tosin aika pientä) ja muhkeutta. Imetyksen jälkeen harmittelin, kun rintaliivit ovat jääneet himpun verran isoiksi, niin eipä tarvitse harmitella enää. Pitää yrittää kaivella esille taas ne edellisen raskauden isommat kupit. Nyt kun rinnat ovat jutussa mukana, on hieman helpompi yrittää suhtautua asiaan optimistisemmin. Samoin huonovointisuus on tullut satunnaisesti seuralaisekseni, kuinka sitä ehdin hetken jo kaipaamaankin, kun pelkäsin, että onko kaikki hyvin. Hassua vaan on se, että huonovointisuus on kuvioissa jo nyt. Pikkumiehen kohdalla huonovointisuus pukkasi mukaan rv 6+5, muistan tarkasti sen perjantain, kun ensimmäisen kerran tunsin töissä, että nyt on muuten tosi huono olo. Tällä kertaa huono-oloaallot ovat olleet voimakkaampia iltaisin, saa nähdä mihin suuntaan ne menevät.

Meillä on ollut tänään oikea kitinäpäivä, pikkumies nousi ilmeisesti väärällä jalalla sängystä, kun mikään ei ole ollut tänään hyvin. Aamupäivä meni vielä jotenkin päin, kun ulkoiltiin, siellä harmitti vain paksut vaatekerrokset, jotka hankaloittivat liikkumista. Iltapäivä onkin päiväunien jälkeen mennyt ihan poskelleen. Äiti ei ole yhtään ymmärtänyt leikkien ideaa, tossut eivät ole pitäneet pystyssä ja kissatkaan eivät antaudu siliteltäviksi (en ihmettele, vähän on rajua rakkautta :D). No, välillä on päiviä, jolloin lastakin saa ketuttaa ja tänään taitaa olla yksi niistä. Ketutuspäivä yhdistettynä äidin huonovointisuuteen ja väsymykseen ei vaan ole kovin menestyksekäs yhtälö, joten yhteentörmäyksiltä ei voitu välttyä. Onneksi isämies tuli pelastamaan tilanteen ja molemmat saivat ymmärrystä osakseen. Saa nähdä mitä tässä vielä tulee eteen, jos tilanne etenee toivotunlaisesti. Onneksi pikkumies on temperamentiltaan positiivisella mielialalla varustettu, niin nämä hankalat päivät jäävät hyvien rinnalla harvinaisemmiksi, toivottavasti ainakin. :)

Ajatuksia...pp15

Ihanaa! Voiko tämä olla totta? Entäs pikkumies, onko ikäero sittenkin liian pieni? Mahtavaa! Voiko tämä tapahtua meille? Ei tämä voi olla totta. Osaanko olla kahdelle äiti? Stop, mikään ei ole vielä varmaa. Keskenhän tämä voi mennä. Huippua! Ääh, väsyttää. Mitenhän pikkumies reagoi? Jäihän meille vielä neljä alkiota, jos tämä ei onnistukaan. Jeeee! Jäihän meille vielä neljä alkiota, jos tämä onnistuukin.

Aika ristiriitaisin ja epäileväisin ajatuksin matkataan. Tuntuu suoranaiselta ihmeeltä, että meille, siis MEILLE, jotka olemme koko lapsettomuuden viidakon talsineet ja viisi vuotta ensimmäisen lapsen saamisen eteen taistelleet, olisi voinut käydä näin, että raskaustesti näyttää plussaa. Johan niin on tapahtunut neljä kertaa, neljä kertaa, joista toistaiseksi on olemassa vasta yksi elävä ja oikea lapsi. Siitä syystä tässä ei nyt vielä heitellä voltteja ja kiljahdella riemunkiljahduksia. Vessassa käynnit ovat menneet aikapitkälti sydän pamppaillen ja paperia tarkasti tiiraillen. En usko tätä tapahtuneeksi.

Omalta osaltaan epäuskoon vaikuttaa se, että oireet ovat minimaaliset. Uusia ei ole ilmaantunut ja vanhoista painontunne on ainut, mikä tuntuu edelleen, sekä porautuva nippailu paikassa. Rinnat ovat vain himpun verran arahkot, mutta muuten ei mitään. Tai no väsyttää, mutta se voi johtua vain tästä opiskeluryppäästä, joka on nyt takanapäin hetkeksi, alkaakseen sitten taas uudelleen.

Ihmettelevin fiiliksin eteenpäin. Huomenna on varmaan pakko tehdä taas raskaustesti ja varmistaa, onko tämä totta.

Joulublogi

Olen pitkään haaveillut joulublogin kirjoittamisesta ja nyt tartuin tuumasta toimeen. Meidän Kissalan joulun odotusta ja joulua pääset seuraamaan seuraavasta osoitteesta:

kissalanjoulu.blogspot.fi

Tervetuloa seuraan! :)

Pp14 ja tukevasti raskaana.

Tänään tuli hcg-vastaus. Arvo pp12 oli 216!!!! "Mitä?" kysyin ja hoitaja toisti arvon. Edellisessä alkaneessa ja lopulta onnellisesti päättyneessä raskaudessa arvo oli 121,6. Tämähän on melkein tuplat. Huhheijaa. No nyt sit pitää vaan rauhassa (as if) odotella varhaisultraa. Kilpparivaivaisena tämä aika tulee olemaan piinaa, sillä keskenmenoriski on nelinkertainen normaaliin alkaneeseen raskauteen nähden.

Tässä tämä lyhyesti, nyt täytyy vähän sulatella ja tunnustella oloa :)

Pp13 hämmentävä ahdistava epävarmuus vai...?

Nyt on siis jo pp13. En ole ehtinyt kirjoittelemaan ja päivittelemään kuulumisia, sillä opinnot ovat vaihteeksi vieneet pikkumiehen rinnalla kaiken vapaa-ajan sikäli mikäli olen oirepohdinnoilta ja nippasujen kyttäilyltä pystynyt niihin keskittymään.

Suoraan siis asiaan. Ensiksi haluan nostaa esille sellaisen asian, että te, jotka tunnette minut IRL, niin älkää eleellä tai ilmeelläkään osoittako minulle vielä tietävänne mitään asiasta tai kertoko niille, ketkä eivät tätä blogia lue. Kiitos :) Mutta siis pp8 piirtyi raskaustestiin haaleaakin haaleampi haamuviiva, ovulaatio testi oli vahvempi kuin kontrolliviiva (joo, tein sellaisen, kun en ensin uskaltanut suoraan tehdä raskaustestiä, pöljä minä :D). Pp9 viiva oli jo selkeä ja Pp10 vahvistui entisestään. MUTTA pp12 viiva oli samanvahvuinen tai jopa haaleampi kuin pp10, joten näinköhän siellä ei jaksettukaan jatkaa pidemmälle. Eilen oli veritestipäivä ja huomenna soitetaan Naistenklinikalta tulos, se kertonee omaa tarinaa. Ajattelin myös tehdä viikkonäytöllisen testin huomisaamuna, sillä jos testit lähti haalenemaan pp12, niin eiköhän ne ole haalenneet entisestään huomenna.

Keltarauhastukena minulla on tässäkin kierroksessa ollut Lutinus. Se käskettiin lopettaa jo pp9. Mikä on minusta todella aikaisin! Minkälainen käytäntö muilla on ollut pakastealkionsiirrossa? Ja siis alkiohan oli siirrettäessä kaksi päivää vanha. Minulla oli kuitenkin edellisestä hoidosta 12/15 vanhaksi meneviä Lutinuksia, joten käytin ne jo alkuvaiheessa ja nyt sitten paketin loppuun. Näin ollen tänään on ensimmäinen Lutinukseton päivä! Vähän jännittää kuinka käy, sillä jos raskaus on hiipumaan päin, niin eiköhän tuo vuoto alkane tuolta tässä seuraavan kahden vuorokauden aikana viimeistään.

Syy, miksi päädyin tekemään raskaustestin jo noin aikaisin oli se, että tunsin vastaavia oireita edelliseen onnistuneeseen raskauteen nähden. Ylähuuli alkoi kihelmöimään pp7, painontunne tuli kuvioihin ja kohdun seutuvilla tuntui poraavaa, pistävää kipuilua yhdessä ja samassa kohdassa melkein alusta asti. Uteliaisuus vei siis vallan ja testi poltteli kaapissa turhan kovasti. Muuta oirehdinnasta sanottavaa on se, että ei oireita, ei edes rinnat ole kipeät, mikä aiheuttaakin suuren suurta huolta raskauden olemassa olosta ja sen jatkuvuudesta. No, jänniä päiviä elellään ja katsellaan tunti tai vessassa käynti kerrallaan, mitä tapahtuu. Ja huominen puheluhan antaa oman painoarvonsa tähän pähkäilyyn.

Olen siis hämmentynyt, ahdistunut ja epävarma.

Pp 6 ja tenttiin lukemisen ongelma

Piinapäivät ja tenttiin lukeminen ei ole omalla kohdallani toimiva yhdistelmä. Olen suunnitellut tarkoituksella tentin suorittamisen ja siihen valmistautumisen näille piinapäiville, että olisi jotain muuta ajateltavaa. Note to myself: VIRHE! Ei minun hermot tälläista kestä. Koko ajan ajatukset harhailevat tunnustelemaan ja kuulostelemaan omaa olotilaa. Sen verran olen lukemastani oppinut, että olen temperamentiltani selkeästi häiriöaltis, eikä keskittymiskykynikään ole kaikista vahvimmillaan. Persoonallisuuteni pyörii neuroottisuuden keskilinjan yläpuolella sävyttyen jonkinmoisella pessimistisyydellä. :D

Olen tässä kehoani tarkkaillessa miettinyt taas niitä onnellisia, jotka eivät tätä tietä joudu kulkemaan. Kuinka paljon helpommalla elämässä selviäisikään, kun voisi lapsiasiassa vain päättää lisääntyvänsä. En vieläkään koe mitenkään reiluna asetelmaa, että toiset voivat päättää itse, milloin tekevät lapsen ja kuinka monta niitä tekevät. Itse saan lapsia, jos saan ja joku toinen päättää kuinka monta niitä maksimissaan annetaan (tai sitten suurella rahalla joutuu lukumäärään vaikuttamaan). Vaikka meillä onkin nyt ihanaakin ihanempi pikkumies, ei se lapsettomuuden piru ole minusta mihinkään muuttanut, siellä se elelee ja piippua vetelee ja savu tulee aika ajoin sanonko mistä.

Oireista sen verran, että niitä ei ole. Olevinaan tunnen välillä painontunnetta alavatsalla ja pieniä nippasuja, mutta ne ovat enemmän hakemalla haettuja tuntemuksia kuin todellisia. Erona edelliseen onnistuneeseen se, että silloin oli jo jonkinsortin repäisykivut kuvioissa ja rinnat kipeät. Nyt rinnat eivät ole ollenkaan kipeät. Väsymys ja ärtymys valtaa mielialaa, mutta ne ovat keltarauhastuen mukanaan tuomia iloja.

Näissä tunnelmissa täällä tänään.

Pp4 mietteet 2.IVF, 1. PAS

Taas olisi pp4. Viimeksi tuoresiirrossa olin kirjoitellut oireistani, että rinnat kipeät, väsyttää, ei juuri muita oireita. No nyt tällä erää väsyttää, mutta rinnat eivät ole juurikaan kipeet. Kramppeja ei ole tuntunut, pientä poraavaa tunnetta vasemmalla alamahassa, mutta muuten ei mitään. Poraileva tunne on onnistuneessa tuoresiirrossa alkanut vasta myöehmmin, joten en usko, että se olisi sitä itseään. Alaselkää juilii menkkamaisesti.

Mielenkiintoista on se, että nuorempi karvakorvamme viihtyy taas kahden vuoden tauon jälkeen sylissä. :D Apuhautoja on siis palannut <3

Edelliseen kierrokseen tai kierroksiin verrattuna olotila on hyvin erilainen. Aiemmin ahdistus, epätoivo ja pelko olivat voimakkaasti läsnä. Panokset olivat kovat. Nyt kun aamupäivät menee pikkumiehen kanssa touhutessa ja illat opiskellessa, ei aikaa jää oikein nunnuttaa tuota alkiota. Aiemmin olen puhunut siirretyille alkioille ja silitellyt alavatsaa sekä kokenut suurta kiintymystä jo pelkkään alkioon. Nyt olo on jotensakin epätodellinen, onko sinne edes siirretty mitään. Keskiviikko tuntuu ihan unelta. Suurta tunnesidettä siirrettyyn alkioon ei ole ehtinyt kaikessa hässäkässä muodostua ja pelkäänkin nyt sen vaikuttavan kiinnittymismahdollisuuksiin. :D Olo on vähän sellainen "katsellaan"-olo. Varmasti mahdollinen pettymys on kova ja oma surutyö senkin eteen on tehtävä, mutta lähtökohdat ovat täysin eri edellisiin verrattuna, onhan meillä jo tämä pikkumies, emme jää mahdollisesti epäonnistuessamme lapsettomiksi.

Kyllä sitä vaan pysähtyy monesti ihmettelemään tuota pikkumiestä. Mikä ilo ja onni hän onkaan. Tänäänkin hän kävellä töpsytteli vauvauinnin jälkeen pois pukuhuoneista sulattaen omalla isäntämeiningillään äidin sydämen, niinkuin joka päivä. <3

Yksi huurteinen, kiitos

Huh, opiskelut vie voimat, eikä ehdi kirjoitella tänne mitään. No, nyt eletään siis dpo3, kp18 ja tänään oli siirto!

Ovulaatio oli tässä kierrossa kummallinen oireineen, limoja ei ollut juuri nimeksikään ja kipu oli kova kolme päivää...en tiedä liekö stressi vaikuttanut asiaan. Mutta siis luonnonkiertoon tehtiin, kp10 kävin ultrattavana ja siellä oli 14mm follikkeli, limakalvo kolmikerroksinen ja 8mm paksu. Ilmeisesti hyvä. Ovulaatiotesti näytti sunnuntaina kp15 plussaa ja maanantain soiton perusteella siirto suunniteltiin tälle päivälle.

Lähdettiin koko revohka kello 6.30 liikenteeseen kohti Helsinkiä, pikkumies nukkui lähes koko menomatkan, huh, onneksi! Naistenklinikalla siirto oli 13.30 ja ajoissa ehdittiin. Siellä minut tuli kutsumaan sisälle hoitaja, joka on ollut mukana kaikissa punktiosta ja siirroissa. Samassa isomies ja pikkumies tulivat käytävää pitkin odotushuoneeseen. Hoitaja kyseli siinä kuulumisia ja sanoin, että ihan hyvää kiitos kuuluu, tuollahan tuo edellisen kerran saalis tuleekin isänsä kanssa. Hoitaja sitten kyseli pikkumiehen ikää huoneeseen kävellessä ja muuta small talkia, samalla silitellen minua kädestä. Koin sen erittäin ystävälliseksi eleeksi ja tunsin olevani yksilö, en pelkkä potilas. "Nakkikioskille" tilaus ja samalla sain tietää, että meidän kuudesta jäljellä olevasta lottopallosta kaksi oli otettu sulamaan, molemmat selvisivät, toinen jatkaa viljelyä blastoksi ja toinen siirrettiin, pakkaseen jäi 4. Toimenpiteen jälkeen hoitaja halusi vielä tulla katsomaan pikkumiestä. Jälkeen päin juteltiin miehen kanssa asiasta ja mietittiin, että onhan se varmaan noille hoitajille kiva nähdä välillä niitä työn tuloksiakin, kun niitä ei varmaan muuten näe...sähkömiehet tai talonrakentajat voivat katsella työnsä jälkeä, mutta nuo ivf-hoitajat eivät useinkaan varmaan pääse oman työn tuloksia tarkastelemaan.

No, nyt on Huurteinen matkassa ja yhteinen matka alkanut...nähtäväksi jää kauanko se kestää...<3

Kilpirauhasarvoista

Minun loppuelämän ystäväni kilpirauhasen vajaatoiminta on aiheuttanut säätämistä aina raskauden alusta lähtien. Raskauden alettua annosta nostettiin ohjeiden mukaan ja sitä jouduttiin alkuraskauden aikana nostamaan edelleen. Hyvää huolta noista arvoista kyllä pidettiin, en tiedä joko siihen on vakiintuneet käytännöt ja tarvittava tieto neuvoloissa vai vaikuttiko siihen keskussairaalan sisätautien poliklinikan kirjalliset ohjeet. Kuitenkin puolenvälin jälkeen tapahtui käänne ja kilpirauhasarvot lähtivät valumaan liikatoiminnan puolelle, jolloin lääkitystä laskettiin. Tuolloin ihmettelin käännettä ja mietin, mistä moinen johtuu.

Nyt Tieteenkuvalehdessä oli selitys ilmiöön. Raskaana olevan naisen sikiö antaa lehden mukaan äidille kantasoluhoitoa. Tätä oli tutkittu nimenomaan kilpirauhaspotilailla. Autoimmuunivasteen aiheuttama kilpirauhasen hidas tuhoutuminen pysähtyy, kun sikiön kantasolut alkavat hoitaa äidin vaurioitunutta kilpirauhasta. Tämän tuloksen jäljille oltiin päästy, kun poikavauvan saaneiden äitien kilpirauhasesta löydettiin y-kromosomeja. Sehän on ainoastaan kehittyvälle sikiölle edullista, että äidin elintärkeät, mutta vaurioituneet elimet toimivat kunnolla. Jännää, miten luonto on tämänkin asian hoitanut. Omasta kokemuksestani voisin sanoa, että tämä varmastikin oli syynä omaan sparraukseen, lapseni hoiti minua. Jonkin aikaa synnytyksen jälkeenkin annosta pienennettiin, kun arvot heiluivat liikatoiminnan puolella.

No, ei tätä iloa ja onnea kauaa kestänyt, nykyinen annos on 0,1mg:n verran isompi kuin ennen raskautta, joten eipä kantasoluhoito enää toimi. Olen kuullut myös allergioista, jotka häviävät raskauden jälkeen, toimineekohan tässä sama prosessi? Itsellänikin vuosi sitten kevät ei ollut ollenkaan paha, vaikka koivun siitepölymäärän piti olla runsas.

Kilpirauhasarvot nousivat taas esille, kun Naistenklinikalta tuli tieto, että niiden pitää olla kunnossa ennen kuin pakastealkiosiirtoon voi ilmoittautua. Kävin eilen verikokeessa ja arvot näyttäisivät hyvältä, TSH oli 1,13 ja T4V oli 18,6. Pitää soitella vuodon alettua ja ilmoitella arvot. Vuodon pitäisi alkaa maanantai-tiistai-akselilla, joten elämme jännittäviä aikoja. :)

Niin ja meidän arki lähti oikein hyvin liikkeelle, jo sitä oli kaivattukin. Huomaa, miten paljon itse on iloisempi, kun pääsee pariksi tunniksi pois kotoa. Pikkumiehestä tuli perhekerhossa lisäksi ihan villimies, kun näki tuttuja kavereita ja pääsi touhuamaan erilaisia juttuja kuin kotona. Pikkuautot oli ehkä parasta ikinä. Mietin, että pitäisi ostaa kotiinkin, mutta niissä on 3v ikäraja, joten en tiedä uskaltaako niitä antaa irtoavien osien riskin takia. Ensi viikkoa odotellessa. :)

Arki alkaa!

Ihanaa! Huomenna alkaa meidän arki. Vaikka isämies onkin jo lähtenyt töihin koulujen alkaessa, olemme me vasta harjoitelleet taas pitkästä aikaa omaa arkeamme. Ensi viikolla kuitenkin se meidän arki alkaa ihan kunnolla kerhojen käynnistyttyä.

Aloimme käymään kerhoissa ja harrastuksissa tämän meidän pikkumiehen kanssa  heti viime syksynä. Paikkakunnallamme järjestetään muskareita useammankin tahon toimesta ja perhekerhoja seurakunnan toimesta. Me kävimme konservatorion vauvamuskarissa ja perhekerhossa. Saimme molemmista uusia ystäviä ja äiti pääsi hetkeksi (ainakin lähes) ikäiseensä seuraan samalla kun pikkumies ihmetteli ikätovereitaan, joten itse suosittelen lämpimästi aktivoitumista vauvakuplasta pois ainakin parina päivänä. Samoilla suunnitelmilla mennään tämäkin vuosi ja heti huomisaamuna on ensimmäinen aamutoimikoitos edessä. Meidän pikkumies on hyvillä unenlahjoilla varustettua sorttia ja aamulla herääminen menee sinne kahdeksan ja yhdeksän nurkille. Tänä vuonna kerhot alkaa kymmeneltä ja puoli kymmeneltä, joten äipällä voi olla haasteita aamutoimien ajoituksen suhteen. Pikkumiestä kun ei passaa herätellä tai hän on äkäinen kuin karhunpentu. Olenkin tehnyt huomiselle aamulle sotasuunnitelman. Aion hetättää itseni, syöttää itseni ja laittaa itseni valmiiksi hyvissä ajoin, että pikkumiehen herätessä minun ei tarvitse enää kuin syöttää hänet ja pukea hänet valmiiksi lähtöön. Onneksi julkiset kulkee ja autolla päästään hätätilanteessa, mutta haastavaa tämä on tuon unikeon kanssa aina ajoittain. Emme ikinä kerkeä puistotreffeille tai muille sovituille aamumenoille ajoissa, kun pikkumies jostain syystä haluaa aina menoaamuina nukkua pitkään. :D

Huomisen sotasuunnitelman toteutumisessa tosin on haaste, sillä pikkumiehelle puskee hampaita ja viime yö jäi TODELLA heikkouniseksi levottomuuden ja itkeskelyn ansiosta. Yleensä hän rauhoittuu särkylääkkeellä ja viurihoidolla, mutta viime yö oli niin kuuma, ettei vieressä nukkumisesta tullut pikkumiehellä mitään. Hän kääntyili ja potkiutui niin paljon, että paremmin (tosin huonosti siltikin) nukkui omassa sängyssään. Joten haaste on se, että jaksanko kammeta itseni ylös tarpeeksi ajoissa.

Huh, huomisen aamun sotaan siis valmistautumaan hetken rentoutumisen ja kuningatarpiirakan myötä. (Yritän keventää muutaman kilon, joten jos olisin fiksu, jättäisin piirakkapalan syömättä. Tänä päivänä juhlitut kummitytön synttärit kuitenkin jo keikauttivat sen veneen, niin sama lapata lisää vettä veneeseen, eikös?) :D

Naistenklinikalla, déjà vu

Tiemme vei eilen Naistenklinikalle Helsinkiin, jossa minun pienet pallerot sijaitsevat tällä hetkellä. Mietittiin odotushuoneessa, että ei olla melkein kahteen vuoteen oltu niin lähellä niitä meidän omia pienokaisia kuin mitä nyt oltiin.

Käynnin syy oli siis pakastealkiosiirron suunnitteleminen. Käytiin läpi onnistunut raskaus ja siitä seurannut synnytys. Samalla lääkäri kyseli hoitohistoriaamme. Kerroin ensimmäisestä (minulle tärkeästä) raskaudesta, joka keskeytyi viikolla 5+ jotain ja tuulimunaraskaudesta 2013. Tässä kohtaa lääkäri hymähti, että ihanko se laskettiin raskaudeksi se ensimmäinen, yleensä näin varhain keskenmenneitä ei lasketa. Mitä? Tässä kohtaa minua alkoi lääkärin suhtautuminen ärsyttää ja se tunne ei muuttunut muuksi koko käynnin aikana. Joo, voi olla että neiti/rouva lääkärin oppikirja ei laske näin varhain keskenmennyttä raskautta raskaudeksi, mutta minulle se oli se kaikkein ensimmäinen viiva tikussa ja ulos tullut möntti ja minä lasken sen raskaudeksi. Tässä kohtaa voisi soveltaa sitä pienemmän haitan periaatetta, kummasta on enemmän haittaa, siitä, että potilas pitää raskaan, mutta tärkeän muiston arvokkaana vai siitä, että potilas tietää lääketieteellisen raskauden määritelmät

No sitten tutkittiin ja minulta löytyi vasemmasta munasarjasta joku munasarjan viereinen kysta, jonka ei pitäisi vaikuttaa...hmm...vaikuttaa mihin? Raskautumiseen, ovuloimiseen, mihin, se jäi kysymättä. Aiemmin meille on tehty yksi pakastealkionsiirto lääkkeelliseen kiertoon ja jos tämä loppuunmennyt raskaus olisi mennyt kesken, oli suunnitteilla tehdä mahdollinen pas lääkkeelliseen kiertoon, sillä minä en ovuloi pco-tyyppisten munasarjojen vuoksi välttämättä joka kierrossa. Lääkäri käski jo hoitajan kirjoittaa valmiiksi ohjeet lääkkeelliseen pas:oon, mutta vilkaistuaan ultralla paikkoja totesi limakalvon olevan riittävän paksu (sattui eilen ovulaatioaika) ja vasemmasta munasarjasta löytyi ehkä pieni keltarauhanen (huomio sanalla ehkäja pieni!!). Siinä hän alkoi tivaamaan minulta kierron säännöllisyyttä, johon vastasin totuudenmukaisesti, että 30 - 37 päivää. Lääkäri totesi sen olevan tarpeeksi säännöllinen ja tivasi vielä, että onko se säännöllisempi kuin ennen synnytystä, vastasin, että ei minun mielestäni. Tämän keskustelun perusteella lääkäri totesi, että siirto tehdään luonnolliseen kiertoon. Kysyi hän minulta, että mitä mieltä olen ja sanoin, että haluan ratkaisun, joka on paras mahdollinen onnistumisen kannalta ja pco-tyyppisten munasarjojeni vuoksi minulla on sellainen käsitys, että lääkkeellinen on parempi. Tähän lääkäri totesi, että niin, se voi olla riskinä, että luonnoliseen kiertoon tehtynä ei välttämättä onnistu, mutta onpahan kokeiltu. Siis HÄH? Minun alkioillani lähdetään kokeilemaan jotain, joka ei välttämättä onnistu, ottaen huomioon, että ne alkiot eivät välttämättä edes selviä sulatuksesta! Nostin esille vielä sen tosiasian, että minulle on alun alkaen suunniteltu lääkkeellistä pas:a. Tämän johdosta lääkäri soitti konsultoivan puhelun toiselle lääkärille, joka oli sitä mieltä, että luonnollinen ehdottomasti (lääkäri sanoi puhelussa, että potilaalla on säännöllistynyt kierto synnytyksen jälkeen...mitä??? En minä niin sanonut.). Lopulta minulle ei enää annettu muuta mahdollisuutta kuin siirto luonnolliseen kiertoon. Lutinus reseptin sain, wuhuu!

Ei siinä, ymmärrän, että luonnollinen on aina parempi vaihtoehto, mutta mitä jos en ovuloikaan, mitä jos testi näyttää plussaa, mutta munarakkula ei puhkeakaan (näin on käynyt ja verikokein todistettu)? Onko siitä haittaa siirretyn alkion kannalta? (Kysyinkin tätä asiaa ja heille kuulemma merkityksellistä on vain ovulaatiotestin plussa.) Mitä jos minun kehoni taas feilaa, kuten aina tällä polulla? Todella ahdistunut mieli jäi. Tuntuu, että ne siellä Helsingissä haluaa saada kulutettua meidän alkiot mahdollisimman nopeasti, että saavat meidät pois jaloista, kun ei tuoda alueelle verotulojakaan. Ärsyttää.

Nyt sitten odotellaan kierron alkavan ja ovulaatiotestin näyttävän plussaa. Sittenpä taas mennään.

Uusi kierrosko?

Hui! Viikon päästä meillä on aika Naistenklinikalle Helsinkiin, mennään suunnittelemaan pakastettujen alkioiden kohtaloa. Tarkoitus olisi alkaa sulattelemaan ja siirtämään niitä heti, kun vain mahdollista. Meidän ei oikeastaan tarvinnut miettiä, miten niiden kanssa edetään, molemmille oli selvää, että tässä ei enää nuorruta, joten uutta putkeen vaan. Tähän ajatukseen toki vaikuttaa tuo helppo vauva, joka meillä asustaa, jos hän olisi valvottanut yöt ja ollut vaikeasta koliikista kärsivä, saattaisi ajatukset olla toisenlaiset, mene ja tiedä.

Uudet hoitokuviot ei kuitenkaan ole helppo pala. Törmäsin synnytyksen jälkeen useampaan lääketieteen ammattilaiseen, jotka yksi toisensa jälkeen rummuttivat luomuvauvan mahdollisuutta, kun korkki on vihdoin saatu auki. Naureskelin jokaisen tuonsuuntaisen kommentin jälkeen, mutta jonkun jäljen ne kuitenkin jättivät, sillä omien kiertojen tammikuussa alettua, olen odotellut tuota rummutettua luomuihmettä, turhaan tietenkin. Se lapsettomuuden katkera kalkki nostelee taas päätään.

Pelkäänkin, että todennäköiset epäonnistumiset tulevat olemaan henkisesti rankkoja, rankkoja eri tavalla kuin ensimmäisellä kierroksella. Tällä kertaa syli ei ole tyhjä, joten joudun varmaan painiskelemaan sen ajatuksen kanssa, että onko minulla oikeutta surra epäonnistumisia, kun olen jo tämän yhden saanut. Voiko syli olla yhtä aikaa täynnä ja tyhjä? Myös sitä olen pohtinut, että olenko itsekäs, jos suren epäonnistumista, joka tässä kohtaa olisi onni tämän ensimmäisen vauvan osalta, hän saisi äidin ja isän jakamattoman huomion pidempään. Onko minulla oikeutta tai lupaa toivoa tässä kohtaa toista lasta? Olen pessimisti ja siksi suunnittelen ja pohdin aina kaikki kielteiset vaihtoehdot läpi, en nimittäin ole missään kohtaa pohtinut, että entäpä, jos onnistummekin... Vaikkakin kyllä noihin uusiin hoitoihin suhtautuu omanlaisella kutkuttavalla jännitykselläkin, ei kai niihin muuten tulisi lähdettyäkään. Onko muita samassa tilanteessa olevia tai saman jo läpikäyneitä? Mielelläni kuulisin ajatuksianne :)

Vuosi meni, mutta tässä ajatuksia synnytyksestä kesällä 2014

En ole osannut irrottautua täältä vauvamaailmasta kirjoittamaan lupaamaani synntyskertomusta. Synnytys ei ollut mitenkään traumaattinen kokemus, mutta viimeisen vuoden ajan kun olen istahtanut koneelle tai ottanut padin syliin, niin niillä on tullut tehtyä opiskeluhommia. Minä hullu otin sellaisen urakan äitiyslomalle vauvan hoidon lomaan, mutta täytyy sanoa, että hyvin on mennyt ja suosittelen muillekin! Meillä tämän tosin on mahdollistanut erittäin hyvät unenlahjat omaava vauva. Hän on vedellyt aina 3-4 tunnin päiväunia, jolloin minulle ei ole jäänyt muuta kuin aikaa opiskella.

Mutta siis siihen synnytykseen. Kaikki alkoi perjantai-iltana hieman ennen puolta yötä. Oltiin illalla syöty hyvin ja katsottu elokuvaa. Sohvalla makoillessani minun piti hakea lämmitetty kauratyyny selän taakse, kun niin paljon vihloi selkää. Miehen kanssa kuitenkin naureskeltiin, että onneksi vauva ei ollut laskeutunut, eipähän tarvitse ainakaan pelätä, että kyse olisi itse asiasta. No...menin nukkumaan mennessä vessaan ja tunsin, että jotain valuu sieltä, ajattelin sitä ihan joksikin muuksi (ällöä). Menin kuitenkin asettautumaan nukkumaan ja huutelin miestä rasvaamaan vatsaa, mikä oli meidän iltarutiini, mies sai samalla paijailla vauvaa ja minun mahanahkani sai rasvaa raskausarpien ehkäisemiseksi (se toimi, tai sit ei, mutta arpia ei tullut). Siinä makoillessani mietin, että miten sieltä vieläkin valuu jotain ja tässä asennossa. Ehdin istahtaa pöntölle, kun sieltä hulahti jotain ja paljon, siinä kohtaa ensimmäinen ajatus oli, että verta!! Pyyhkäisy osoitti kuitenkin nesteen kirkkaaksi ja sitä alkoi hulahdella lisää, jolloin tajusin kyseessä olevan lapsiveden. Huusin paniikissa miehelleni "ei vielä, ei vielä, ei vielä, ei tän vielä pitänyt syntyä". Päässä alkoi risteillä ajatukset kaikista tekemättömistä valmisteluista. Jostain syystä olin silloin perjantaina herätessäni ajatellut, että nyt pitää kaikki loput vauvan vaatteet pestä ja tein sen heti ennen aamupaloja tai muita aamutoimia. Näinköhän nainen aavistaa synnytyksensä jotenkin alitajuisesti...? No siitä ensi järkytyksestä toivuttuani tajusin soittaa äityispoliklinikalle, jossa toivoteltiin meidät tervetulleeksi aamulla ellei supistukset voimistu.

Siinä mentiin nukkumaan tosi levollisin mielin (!!) :D ja samalla minä tunnustelin, että ovatko ne supistukset nyt kovia vai ei ja miten usein ne tulee. Neljän aikaan ne tuli noin 9 minuutin välein ja olivat mielestäni tosi kovia (hah...little did I know). Puoli viiden aikaan oltiin äityispolilla, jossa minut laitettiin käyrille ja kätilö tutki tilanteen. Siinä kohtaa supistukset loppuivat kuin seinään, mutta lapsivettä hulahteli edelleen. Mies laitettiin nukkumaan kotiin, minä jäin sinne. Kävin huljuttelemassa itseäni lämpimässä suihkussa, kun supistukset tuntuivat taas voimistuvan ja sain jonkun vahvemman särkylääkkeen, joka pisti kyllä pään ihan sekaisin. En saanut kehotuksista huolimatta juurikaan nukuttua. Lauantai-aamuna mies tuli paikalle ja lääkäri kävi tutkimassa tilanteen. Päätettiin odotella supistusten voimistumista, mitä ei kuitenkaan tapahtunut ja niinpä jouduin tippaan. No sittenhän niitä alkoikin tulemaan, niitä supistuksia meinaan ja joo, ne yölliset oli kuin itikanpistoja näihin verrattuna. Joskus kahden maissa iltapäivällä siirryttiin synnytyssaliin, jossa kätilö neuvoi ilokaasun käytön. Joko en osannut sitä kunnolla käyttää tai minulle siitä ei ollut suurempaa apua, se alkoi lähinnä vain väsyttämään. Joskus seitsemän maissa kätilö tutki tilanteen ja sanoi, että voitaisi laittaa epiduraali, jos haluan, arvatkaa vaan halusinko. Vähän koin siinä kaikessa hankalaksi langattomat anturit sydänäänille ja supistuksille, kun en voinut liikkua, käyttää jumppapalloa tai mitään muutakaan, kun ne anturit tipahtivat heti, kun vähänkin liikuin enemmän. No epiduraali toi totaalisen kivottomuuden ja sain nukuttua miehen katsellessa jalkapallon mm-kisoja (minkä olin aiemmin ehdottomasti kieltänyt häneltä synnytyssalissa, siinä kohtaa ei kuitenkaan ollut asialla mitään väliä).

Puolen yön aikaan vauvan sykkeet alkoivat nousta ja kätilö kävi niitä vähän väliä huolestuneena vilkuilemassa. Huolestunut olin kyllä minäkin. Samassa minulla alkoi kuume nousta ja sain antibioottitipan. Oksitosiinin määrää lisättiin, samoin epiduraalia (sainkohan sitä yhteensä 3 vai 4 kertaa lisää). Kolmen aikaan sunnuntai-aamuyöllä olin avautunut kymmenen senttiä ja sain ohjeeksi painaa nappia heti, kun alkaa tuntua siltä, että pitäisi ponnistaa. Pari kertaa supistuksen yhteydessä se tunne tuli, mutta tässä kohtaa minut valtasi suuri pelko, että vauva ei mahdu ulos, vaikka mitä tekisin, kun sillä on niin iso pää (kuten viikon 28 ultrassa oli sanottu). Painoin kuitenkin nappia ja kätilö tuli ja ponnistaminen aloitettiin harjoittelun kautta ihan tosissaan. 45minuuttia ponnistettuani olin aivan kuitti, ponnistaminen tuntuituovan kipua lisää ennemmin kuin poistavan sitä ja henkinen puoli teki stopin, koska "vauvan iso pää". Siinä vaiheessa kätiö soitti lääkärin apuun, leikkasi välilihan ja lääkäri vetäisi vauvan pois imukupilla. Näin pieni miehemme oli lopulta maailmassa. Hän ei huutanut muuta kuin ensimmäisen parkaisun, sen jälkeen hän katseli minua ja höpötteli. Pisteitä tuli 10/10. Meidän rakas kympin poika oli saapunut ja hänen päänsä oli aivan normaalin kokoinen ja painoakin oli 3600g. <3

Nyt tuo kympin poika telmii tuolla isänsä kanssa, on itse rauhallisuus, vaikkakin temperamenttia ja luonnetta alkaa löytymään. Kun lego-palikat eivät vielä osu kohdalleen puuttuvan motorisen taidon takia, niin ne palikat lentää ja tunteella. :D Keneen lie tullut :D Kaikki on mennyt hyvin, ollaan saatu uudelta paikkakunnalta ystäviä ja kotiuduttu muutenkin hyvin.