Kilpirauhasarvoista

Minun loppuelämän ystäväni kilpirauhasen vajaatoiminta on aiheuttanut säätämistä aina raskauden alusta lähtien. Raskauden alettua annosta nostettiin ohjeiden mukaan ja sitä jouduttiin alkuraskauden aikana nostamaan edelleen. Hyvää huolta noista arvoista kyllä pidettiin, en tiedä joko siihen on vakiintuneet käytännöt ja tarvittava tieto neuvoloissa vai vaikuttiko siihen keskussairaalan sisätautien poliklinikan kirjalliset ohjeet. Kuitenkin puolenvälin jälkeen tapahtui käänne ja kilpirauhasarvot lähtivät valumaan liikatoiminnan puolelle, jolloin lääkitystä laskettiin. Tuolloin ihmettelin käännettä ja mietin, mistä moinen johtuu.

Nyt Tieteenkuvalehdessä oli selitys ilmiöön. Raskaana olevan naisen sikiö antaa lehden mukaan äidille kantasoluhoitoa. Tätä oli tutkittu nimenomaan kilpirauhaspotilailla. Autoimmuunivasteen aiheuttama kilpirauhasen hidas tuhoutuminen pysähtyy, kun sikiön kantasolut alkavat hoitaa äidin vaurioitunutta kilpirauhasta. Tämän tuloksen jäljille oltiin päästy, kun poikavauvan saaneiden äitien kilpirauhasesta löydettiin y-kromosomeja. Sehän on ainoastaan kehittyvälle sikiölle edullista, että äidin elintärkeät, mutta vaurioituneet elimet toimivat kunnolla. Jännää, miten luonto on tämänkin asian hoitanut. Omasta kokemuksestani voisin sanoa, että tämä varmastikin oli syynä omaan sparraukseen, lapseni hoiti minua. Jonkin aikaa synnytyksen jälkeenkin annosta pienennettiin, kun arvot heiluivat liikatoiminnan puolella.

No, ei tätä iloa ja onnea kauaa kestänyt, nykyinen annos on 0,1mg:n verran isompi kuin ennen raskautta, joten eipä kantasoluhoito enää toimi. Olen kuullut myös allergioista, jotka häviävät raskauden jälkeen, toimineekohan tässä sama prosessi? Itsellänikin vuosi sitten kevät ei ollut ollenkaan paha, vaikka koivun siitepölymäärän piti olla runsas.

Kilpirauhasarvot nousivat taas esille, kun Naistenklinikalta tuli tieto, että niiden pitää olla kunnossa ennen kuin pakastealkiosiirtoon voi ilmoittautua. Kävin eilen verikokeessa ja arvot näyttäisivät hyvältä, TSH oli 1,13 ja T4V oli 18,6. Pitää soitella vuodon alettua ja ilmoitella arvot. Vuodon pitäisi alkaa maanantai-tiistai-akselilla, joten elämme jännittäviä aikoja. :)

Niin ja meidän arki lähti oikein hyvin liikkeelle, jo sitä oli kaivattukin. Huomaa, miten paljon itse on iloisempi, kun pääsee pariksi tunniksi pois kotoa. Pikkumiehestä tuli perhekerhossa lisäksi ihan villimies, kun näki tuttuja kavereita ja pääsi touhuamaan erilaisia juttuja kuin kotona. Pikkuautot oli ehkä parasta ikinä. Mietin, että pitäisi ostaa kotiinkin, mutta niissä on 3v ikäraja, joten en tiedä uskaltaako niitä antaa irtoavien osien riskin takia. Ensi viikkoa odotellessa. :)

Arki alkaa!

Ihanaa! Huomenna alkaa meidän arki. Vaikka isämies onkin jo lähtenyt töihin koulujen alkaessa, olemme me vasta harjoitelleet taas pitkästä aikaa omaa arkeamme. Ensi viikolla kuitenkin se meidän arki alkaa ihan kunnolla kerhojen käynnistyttyä.

Aloimme käymään kerhoissa ja harrastuksissa tämän meidän pikkumiehen kanssa  heti viime syksynä. Paikkakunnallamme järjestetään muskareita useammankin tahon toimesta ja perhekerhoja seurakunnan toimesta. Me kävimme konservatorion vauvamuskarissa ja perhekerhossa. Saimme molemmista uusia ystäviä ja äiti pääsi hetkeksi (ainakin lähes) ikäiseensä seuraan samalla kun pikkumies ihmetteli ikätovereitaan, joten itse suosittelen lämpimästi aktivoitumista vauvakuplasta pois ainakin parina päivänä. Samoilla suunnitelmilla mennään tämäkin vuosi ja heti huomisaamuna on ensimmäinen aamutoimikoitos edessä. Meidän pikkumies on hyvillä unenlahjoilla varustettua sorttia ja aamulla herääminen menee sinne kahdeksan ja yhdeksän nurkille. Tänä vuonna kerhot alkaa kymmeneltä ja puoli kymmeneltä, joten äipällä voi olla haasteita aamutoimien ajoituksen suhteen. Pikkumiestä kun ei passaa herätellä tai hän on äkäinen kuin karhunpentu. Olenkin tehnyt huomiselle aamulle sotasuunnitelman. Aion hetättää itseni, syöttää itseni ja laittaa itseni valmiiksi hyvissä ajoin, että pikkumiehen herätessä minun ei tarvitse enää kuin syöttää hänet ja pukea hänet valmiiksi lähtöön. Onneksi julkiset kulkee ja autolla päästään hätätilanteessa, mutta haastavaa tämä on tuon unikeon kanssa aina ajoittain. Emme ikinä kerkeä puistotreffeille tai muille sovituille aamumenoille ajoissa, kun pikkumies jostain syystä haluaa aina menoaamuina nukkua pitkään. :D

Huomisen sotasuunnitelman toteutumisessa tosin on haaste, sillä pikkumiehelle puskee hampaita ja viime yö jäi TODELLA heikkouniseksi levottomuuden ja itkeskelyn ansiosta. Yleensä hän rauhoittuu särkylääkkeellä ja viurihoidolla, mutta viime yö oli niin kuuma, ettei vieressä nukkumisesta tullut pikkumiehellä mitään. Hän kääntyili ja potkiutui niin paljon, että paremmin (tosin huonosti siltikin) nukkui omassa sängyssään. Joten haaste on se, että jaksanko kammeta itseni ylös tarpeeksi ajoissa.

Huh, huomisen aamun sotaan siis valmistautumaan hetken rentoutumisen ja kuningatarpiirakan myötä. (Yritän keventää muutaman kilon, joten jos olisin fiksu, jättäisin piirakkapalan syömättä. Tänä päivänä juhlitut kummitytön synttärit kuitenkin jo keikauttivat sen veneen, niin sama lapata lisää vettä veneeseen, eikös?) :D

Naistenklinikalla, déjà vu

Tiemme vei eilen Naistenklinikalle Helsinkiin, jossa minun pienet pallerot sijaitsevat tällä hetkellä. Mietittiin odotushuoneessa, että ei olla melkein kahteen vuoteen oltu niin lähellä niitä meidän omia pienokaisia kuin mitä nyt oltiin.

Käynnin syy oli siis pakastealkiosiirron suunnitteleminen. Käytiin läpi onnistunut raskaus ja siitä seurannut synnytys. Samalla lääkäri kyseli hoitohistoriaamme. Kerroin ensimmäisestä (minulle tärkeästä) raskaudesta, joka keskeytyi viikolla 5+ jotain ja tuulimunaraskaudesta 2013. Tässä kohtaa lääkäri hymähti, että ihanko se laskettiin raskaudeksi se ensimmäinen, yleensä näin varhain keskenmenneitä ei lasketa. Mitä? Tässä kohtaa minua alkoi lääkärin suhtautuminen ärsyttää ja se tunne ei muuttunut muuksi koko käynnin aikana. Joo, voi olla että neiti/rouva lääkärin oppikirja ei laske näin varhain keskenmennyttä raskautta raskaudeksi, mutta minulle se oli se kaikkein ensimmäinen viiva tikussa ja ulos tullut möntti ja minä lasken sen raskaudeksi. Tässä kohtaa voisi soveltaa sitä pienemmän haitan periaatetta, kummasta on enemmän haittaa, siitä, että potilas pitää raskaan, mutta tärkeän muiston arvokkaana vai siitä, että potilas tietää lääketieteellisen raskauden määritelmät

No sitten tutkittiin ja minulta löytyi vasemmasta munasarjasta joku munasarjan viereinen kysta, jonka ei pitäisi vaikuttaa...hmm...vaikuttaa mihin? Raskautumiseen, ovuloimiseen, mihin, se jäi kysymättä. Aiemmin meille on tehty yksi pakastealkionsiirto lääkkeelliseen kiertoon ja jos tämä loppuunmennyt raskaus olisi mennyt kesken, oli suunnitteilla tehdä mahdollinen pas lääkkeelliseen kiertoon, sillä minä en ovuloi pco-tyyppisten munasarjojen vuoksi välttämättä joka kierrossa. Lääkäri käski jo hoitajan kirjoittaa valmiiksi ohjeet lääkkeelliseen pas:oon, mutta vilkaistuaan ultralla paikkoja totesi limakalvon olevan riittävän paksu (sattui eilen ovulaatioaika) ja vasemmasta munasarjasta löytyi ehkä pieni keltarauhanen (huomio sanalla ehkäja pieni!!). Siinä hän alkoi tivaamaan minulta kierron säännöllisyyttä, johon vastasin totuudenmukaisesti, että 30 - 37 päivää. Lääkäri totesi sen olevan tarpeeksi säännöllinen ja tivasi vielä, että onko se säännöllisempi kuin ennen synnytystä, vastasin, että ei minun mielestäni. Tämän keskustelun perusteella lääkäri totesi, että siirto tehdään luonnolliseen kiertoon. Kysyi hän minulta, että mitä mieltä olen ja sanoin, että haluan ratkaisun, joka on paras mahdollinen onnistumisen kannalta ja pco-tyyppisten munasarjojeni vuoksi minulla on sellainen käsitys, että lääkkeellinen on parempi. Tähän lääkäri totesi, että niin, se voi olla riskinä, että luonnoliseen kiertoon tehtynä ei välttämättä onnistu, mutta onpahan kokeiltu. Siis HÄH? Minun alkioillani lähdetään kokeilemaan jotain, joka ei välttämättä onnistu, ottaen huomioon, että ne alkiot eivät välttämättä edes selviä sulatuksesta! Nostin esille vielä sen tosiasian, että minulle on alun alkaen suunniteltu lääkkeellistä pas:a. Tämän johdosta lääkäri soitti konsultoivan puhelun toiselle lääkärille, joka oli sitä mieltä, että luonnollinen ehdottomasti (lääkäri sanoi puhelussa, että potilaalla on säännöllistynyt kierto synnytyksen jälkeen...mitä??? En minä niin sanonut.). Lopulta minulle ei enää annettu muuta mahdollisuutta kuin siirto luonnolliseen kiertoon. Lutinus reseptin sain, wuhuu!

Ei siinä, ymmärrän, että luonnollinen on aina parempi vaihtoehto, mutta mitä jos en ovuloikaan, mitä jos testi näyttää plussaa, mutta munarakkula ei puhkeakaan (näin on käynyt ja verikokein todistettu)? Onko siitä haittaa siirretyn alkion kannalta? (Kysyinkin tätä asiaa ja heille kuulemma merkityksellistä on vain ovulaatiotestin plussa.) Mitä jos minun kehoni taas feilaa, kuten aina tällä polulla? Todella ahdistunut mieli jäi. Tuntuu, että ne siellä Helsingissä haluaa saada kulutettua meidän alkiot mahdollisimman nopeasti, että saavat meidät pois jaloista, kun ei tuoda alueelle verotulojakaan. Ärsyttää.

Nyt sitten odotellaan kierron alkavan ja ovulaatiotestin näyttävän plussaa. Sittenpä taas mennään.

Uusi kierrosko?

Hui! Viikon päästä meillä on aika Naistenklinikalle Helsinkiin, mennään suunnittelemaan pakastettujen alkioiden kohtaloa. Tarkoitus olisi alkaa sulattelemaan ja siirtämään niitä heti, kun vain mahdollista. Meidän ei oikeastaan tarvinnut miettiä, miten niiden kanssa edetään, molemmille oli selvää, että tässä ei enää nuorruta, joten uutta putkeen vaan. Tähän ajatukseen toki vaikuttaa tuo helppo vauva, joka meillä asustaa, jos hän olisi valvottanut yöt ja ollut vaikeasta koliikista kärsivä, saattaisi ajatukset olla toisenlaiset, mene ja tiedä.

Uudet hoitokuviot ei kuitenkaan ole helppo pala. Törmäsin synnytyksen jälkeen useampaan lääketieteen ammattilaiseen, jotka yksi toisensa jälkeen rummuttivat luomuvauvan mahdollisuutta, kun korkki on vihdoin saatu auki. Naureskelin jokaisen tuonsuuntaisen kommentin jälkeen, mutta jonkun jäljen ne kuitenkin jättivät, sillä omien kiertojen tammikuussa alettua, olen odotellut tuota rummutettua luomuihmettä, turhaan tietenkin. Se lapsettomuuden katkera kalkki nostelee taas päätään.

Pelkäänkin, että todennäköiset epäonnistumiset tulevat olemaan henkisesti rankkoja, rankkoja eri tavalla kuin ensimmäisellä kierroksella. Tällä kertaa syli ei ole tyhjä, joten joudun varmaan painiskelemaan sen ajatuksen kanssa, että onko minulla oikeutta surra epäonnistumisia, kun olen jo tämän yhden saanut. Voiko syli olla yhtä aikaa täynnä ja tyhjä? Myös sitä olen pohtinut, että olenko itsekäs, jos suren epäonnistumista, joka tässä kohtaa olisi onni tämän ensimmäisen vauvan osalta, hän saisi äidin ja isän jakamattoman huomion pidempään. Onko minulla oikeutta tai lupaa toivoa tässä kohtaa toista lasta? Olen pessimisti ja siksi suunnittelen ja pohdin aina kaikki kielteiset vaihtoehdot läpi, en nimittäin ole missään kohtaa pohtinut, että entäpä, jos onnistummekin... Vaikkakin kyllä noihin uusiin hoitoihin suhtautuu omanlaisella kutkuttavalla jännitykselläkin, ei kai niihin muuten tulisi lähdettyäkään. Onko muita samassa tilanteessa olevia tai saman jo läpikäyneitä? Mielelläni kuulisin ajatuksianne :)

Vuosi meni, mutta tässä ajatuksia synnytyksestä kesällä 2014

En ole osannut irrottautua täältä vauvamaailmasta kirjoittamaan lupaamaani synntyskertomusta. Synnytys ei ollut mitenkään traumaattinen kokemus, mutta viimeisen vuoden ajan kun olen istahtanut koneelle tai ottanut padin syliin, niin niillä on tullut tehtyä opiskeluhommia. Minä hullu otin sellaisen urakan äitiyslomalle vauvan hoidon lomaan, mutta täytyy sanoa, että hyvin on mennyt ja suosittelen muillekin! Meillä tämän tosin on mahdollistanut erittäin hyvät unenlahjat omaava vauva. Hän on vedellyt aina 3-4 tunnin päiväunia, jolloin minulle ei ole jäänyt muuta kuin aikaa opiskella.

Mutta siis siihen synnytykseen. Kaikki alkoi perjantai-iltana hieman ennen puolta yötä. Oltiin illalla syöty hyvin ja katsottu elokuvaa. Sohvalla makoillessani minun piti hakea lämmitetty kauratyyny selän taakse, kun niin paljon vihloi selkää. Miehen kanssa kuitenkin naureskeltiin, että onneksi vauva ei ollut laskeutunut, eipähän tarvitse ainakaan pelätä, että kyse olisi itse asiasta. No...menin nukkumaan mennessä vessaan ja tunsin, että jotain valuu sieltä, ajattelin sitä ihan joksikin muuksi (ällöä). Menin kuitenkin asettautumaan nukkumaan ja huutelin miestä rasvaamaan vatsaa, mikä oli meidän iltarutiini, mies sai samalla paijailla vauvaa ja minun mahanahkani sai rasvaa raskausarpien ehkäisemiseksi (se toimi, tai sit ei, mutta arpia ei tullut). Siinä makoillessani mietin, että miten sieltä vieläkin valuu jotain ja tässä asennossa. Ehdin istahtaa pöntölle, kun sieltä hulahti jotain ja paljon, siinä kohtaa ensimmäinen ajatus oli, että verta!! Pyyhkäisy osoitti kuitenkin nesteen kirkkaaksi ja sitä alkoi hulahdella lisää, jolloin tajusin kyseessä olevan lapsiveden. Huusin paniikissa miehelleni "ei vielä, ei vielä, ei vielä, ei tän vielä pitänyt syntyä". Päässä alkoi risteillä ajatukset kaikista tekemättömistä valmisteluista. Jostain syystä olin silloin perjantaina herätessäni ajatellut, että nyt pitää kaikki loput vauvan vaatteet pestä ja tein sen heti ennen aamupaloja tai muita aamutoimia. Näinköhän nainen aavistaa synnytyksensä jotenkin alitajuisesti...? No siitä ensi järkytyksestä toivuttuani tajusin soittaa äityispoliklinikalle, jossa toivoteltiin meidät tervetulleeksi aamulla ellei supistukset voimistu.

Siinä mentiin nukkumaan tosi levollisin mielin (!!) :D ja samalla minä tunnustelin, että ovatko ne supistukset nyt kovia vai ei ja miten usein ne tulee. Neljän aikaan ne tuli noin 9 minuutin välein ja olivat mielestäni tosi kovia (hah...little did I know). Puoli viiden aikaan oltiin äityispolilla, jossa minut laitettiin käyrille ja kätilö tutki tilanteen. Siinä kohtaa supistukset loppuivat kuin seinään, mutta lapsivettä hulahteli edelleen. Mies laitettiin nukkumaan kotiin, minä jäin sinne. Kävin huljuttelemassa itseäni lämpimässä suihkussa, kun supistukset tuntuivat taas voimistuvan ja sain jonkun vahvemman särkylääkkeen, joka pisti kyllä pään ihan sekaisin. En saanut kehotuksista huolimatta juurikaan nukuttua. Lauantai-aamuna mies tuli paikalle ja lääkäri kävi tutkimassa tilanteen. Päätettiin odotella supistusten voimistumista, mitä ei kuitenkaan tapahtunut ja niinpä jouduin tippaan. No sittenhän niitä alkoikin tulemaan, niitä supistuksia meinaan ja joo, ne yölliset oli kuin itikanpistoja näihin verrattuna. Joskus kahden maissa iltapäivällä siirryttiin synnytyssaliin, jossa kätilö neuvoi ilokaasun käytön. Joko en osannut sitä kunnolla käyttää tai minulle siitä ei ollut suurempaa apua, se alkoi lähinnä vain väsyttämään. Joskus seitsemän maissa kätilö tutki tilanteen ja sanoi, että voitaisi laittaa epiduraali, jos haluan, arvatkaa vaan halusinko. Vähän koin siinä kaikessa hankalaksi langattomat anturit sydänäänille ja supistuksille, kun en voinut liikkua, käyttää jumppapalloa tai mitään muutakaan, kun ne anturit tipahtivat heti, kun vähänkin liikuin enemmän. No epiduraali toi totaalisen kivottomuuden ja sain nukuttua miehen katsellessa jalkapallon mm-kisoja (minkä olin aiemmin ehdottomasti kieltänyt häneltä synnytyssalissa, siinä kohtaa ei kuitenkaan ollut asialla mitään väliä).

Puolen yön aikaan vauvan sykkeet alkoivat nousta ja kätilö kävi niitä vähän väliä huolestuneena vilkuilemassa. Huolestunut olin kyllä minäkin. Samassa minulla alkoi kuume nousta ja sain antibioottitipan. Oksitosiinin määrää lisättiin, samoin epiduraalia (sainkohan sitä yhteensä 3 vai 4 kertaa lisää). Kolmen aikaan sunnuntai-aamuyöllä olin avautunut kymmenen senttiä ja sain ohjeeksi painaa nappia heti, kun alkaa tuntua siltä, että pitäisi ponnistaa. Pari kertaa supistuksen yhteydessä se tunne tuli, mutta tässä kohtaa minut valtasi suuri pelko, että vauva ei mahdu ulos, vaikka mitä tekisin, kun sillä on niin iso pää (kuten viikon 28 ultrassa oli sanottu). Painoin kuitenkin nappia ja kätilö tuli ja ponnistaminen aloitettiin harjoittelun kautta ihan tosissaan. 45minuuttia ponnistettuani olin aivan kuitti, ponnistaminen tuntuituovan kipua lisää ennemmin kuin poistavan sitä ja henkinen puoli teki stopin, koska "vauvan iso pää". Siinä vaiheessa kätiö soitti lääkärin apuun, leikkasi välilihan ja lääkäri vetäisi vauvan pois imukupilla. Näin pieni miehemme oli lopulta maailmassa. Hän ei huutanut muuta kuin ensimmäisen parkaisun, sen jälkeen hän katseli minua ja höpötteli. Pisteitä tuli 10/10. Meidän rakas kympin poika oli saapunut ja hänen päänsä oli aivan normaalin kokoinen ja painoakin oli 3600g. <3

Nyt tuo kympin poika telmii tuolla isänsä kanssa, on itse rauhallisuus, vaikkakin temperamenttia ja luonnetta alkaa löytymään. Kun lego-palikat eivät vielä osu kohdalleen puuttuvan motorisen taidon takia, niin ne palikat lentää ja tunteella. :D Keneen lie tullut :D Kaikki on mennyt hyvin, ollaan saatu uudelta paikkakunnalta ystäviä ja kotiuduttu muutenkin hyvin.