Maailman ihanimmat äänet

Tuf-tuf-tuf-tuf-tuf-tuf-tuf-tuf-tuf-tuf-tuf...

Siellä se tikutti ja neuvolatäti sanoi, että tallessa on. <3 Ehkä ärsyttävintä ikinä, että tulee aina hirvee paniikki ja sitten pieni helpotus ennen taas seuraavaa paniikkia. Ihan yksinkertaista tuo kuuntelu ei näillä viikoilla kuitenkaan ollut. Aika akrobaattisessa asennossa sain siinä makoilla, että saatiin kohtu esille. Mutta siis oli tähän saumaan niin suuri onni, että kuului ne maailman ihanimmat äänet, oman pienen tyypin sydänäänet <3

Nyt yritän rauhoittua (helpommin sanottu kuin tehty) ainakin pariksi päiväksi. :D

Alamaha alkaa tuntua sellaselta tosi turpealta, sen seisoessa oikein tuntee sekä sisäisesti että ulkoisesti. Turvotustahan tämä on, mutta muutosta kuitenkin entiseen. Muutenkin maha on aika turvoksissa verrattuna esim. kesään, en voi enää pitää housujen nappeja kiinni istuessa. Muuta oireistoa: pahoinvointi aamuisin on hieman voimistunut, mutta en edelleenkään ole oksentanut, paleltaa ja väsyttää.

Tuhrupaniikki, taas

Taas pidetään hullua hulluuden partaalla. Aamulla huomasin, että ruskea tuhru on tullut taas vierailulle. Taas olen itkenyt ja pelännyt pahinta. Ärsyttää, että kun pelko on muutenkin läsnä, niin tällaiset jutut vaan ruokkivat sitä ja saavat minut aivan täysin paniikkiin. Huomenna menisi poksahdellen uudet viikot, mille en vielä koskaan ole päässyt. Saa nähdä päästäänkö sinne asti. Anteeksi synkkyyteni ja pessimistisyyteni, mutta en pysty tässä tilanteessa muuhun, vaikka olenkin lukenut, että ruskeat tuhrut voivat olla myös normaalia. Voi kun voisikin olla rennosti ja hyvillä mielin, odotella rauhassa ajatuksella raskaana kunnes toisin todistetaan.

Yö menee taas sydän syrjällään.

Ensimmäinen äitiysneuvolakäynti

Nyt mennään laskennallisesti viikkoa 8+2 ja tänään oli ensimmäinen äitiysneuvolakäynti. Mies oli mukana ja hyvä niin, sillä enpä olisi kaikkiin hänen sukurasitteisiinsa osannut vastata. Lähinnä käynti oli keskustelua asioista kuten ruoka, terveelliset elämäntavat, omat tuntemukset ja muut perusasiat. Kotiin saatiin iso nivaska luettavaa ja minulle annettiin äitiysneuvolakortti sekä sovittiin seuraava käynti, joka on lääkärikäynti np-ultran jälkeen. Verikokeita otettiin ja katsottiin paino sekä verenpaine.

Lopuksi täti ehdotti sydänäänten kuuntelua heidän vanhalla laitteellaan ja tottakai me suostuttiin. Hän tosin sanoi ennen kuuntelua, että kuuntelee vain sillä ehdolla, ettemme panikoidu, jos mitään ei kuulu, sillä näillä viikoilla ei välttämättä kuulu mitään. Oltiin molemmat, että joo, ei tietenkään. No niinhän siinä kävi, että eihän niitä ääniä kuulunut. Nyt sitten panikoiduin asiasta kuitenkin. Toisaalta on sisäinen rauha, että kaikki on hyvin, mutta toisaalta huoli ja pelko voimistuivat. Varattiin kyllä ensi viikolle välikuuntelukerta ja se täti sanoi, että kuuntelemassa saa käydä aina, jos siltä tuntuu. Nyt kuitenkin jäin pohtimaan, että maltanko odotella ensi viikkoon vai pitäisikö oman mielenrauhan takia käydä yksityisellä ultrassa varmistamassa, että kaikki on kunnossa. Ääh, sekin on toisaalta turhaa, sillä minkäs me sille voimme, jos kaikki ei olekaan kunnossa. Hankalaa.

Oireisto on pysynyt samana. Edelleen etoo ja kuvottaa, mutta oksentamaan en ole joutunut. Etominen on ehkä hieman voimistunut, mutta elettävissä. Esimies kysyi eilen, että onko minulla kaikki hyvin, kun tunnuin aamulla olevan niin poissaoleva. Hmm...mitäpä vastaat..öö, huonosti nukuttu yö, ei muuta, vaikka tosiasia on, että olin vain niin pahoinvoiva. Rintojen kipuilu aaltoilee, välillä tuntuu kipeiltä, välillä ei juuri ollenkaan. Alavatsaan juiliminen äkillisten liikkeiden yhteydessä on alkanut tuntua tällä viikolla. Kana on aivan poissuljettu ruoka-aine, kun taas appelsiinimehu on suurinta herkkua. Näillä täällä. :)

Välkkyy se sittenkin!

Siellä hän kaikista säikäyttelyistä huolimatta köllötteli! Syke näkyi ja tyyppi hengaili ihan oikeassa paikassa. Hänet esiteltiin ensin isälle, sitten vasta minulle (oon niin kateellinen!!). No tunsi isäkin itsensä tärkeäksi. Kokoakin oli rv 7+2 verran, punktiosta olisi tänään rv 7+3, mutta kuulemma ihan normaalia silti. Harmittaa, että ei saatu kuvaa mukaan..:( Olisin voinut tihrustaa vielä sitä kotona, kun siinä hetkessä olin niin häkeltynyt, että en ihan pystynyt keskittymään näkymään. Sen verran huonot on nuo meidän sairaalan laitteet, että mitään selkeää siinä ei näkynyt alakautta...vaalea möykky, jossa vilkkui jokin piste, siis sydän.

Oireet ovat aikalailla pysyneet samana. Etova olo on voimistunut ja mitään ruokaa ei tee mieli, ei sitten mitään. Hedelmiä, kasviksia ja tuoremehua, niillä voisin elää. Paha olo painottuu eniten aamuisin ja iltapäiviin. Tänään vaan on juilinut alaselkää, että hetihän tässä puski paniikin päälle...oliko tämä sittenkin tässä. En varmaan koko loppuaikana pääse tästä pelosta eroon. Nyt hän kuitenkin siellä tällä hetkellä sykkii.

"Sinä olet valo, sinä olet yö, sinulla on sitkeä sydän, joka lyö kipinöitä tuuleen valaisemaan yötä pimeää." <3

Ennenkuin tipahtaa...

Taisipa nuolaista ennenkuin tipahtaa...tänään aamulla huomasin, että tulee vähäistä ruskeaa vuotoa, niinkuin valkovuoto on värjääntynyt rusehtavaksi, "oireet" ovat hävinneet tai poissa kokonaan. Itkuhan siinä aamulla tuli. Ei auta kuin odottaa vuotoa näköjään :'(

Eikö siis vieläkään?

Kummitädiksi kolmatta kertaa

Tänään tuli uutisia. Pikkusiskoni sai tänään pienen pojan, tämä on heidän toinen lapsensa. Samassa viestissä meitä pyydettiin kummiksi. Suostuimme tottakai, sehän on kunnia! Osasin kerrankin vuosien jälkeen aidosti iloita vauvauutisesta! :) Luulen kuitenkin, että omaan reagoimiseen vaikuttaa meneillään oleva tilanne. Jos toivoa omasta vauvasta ei olisi, voisi kateuden vihreä piikki pistää syvälle sydämeen.

Iloisen tulvahduksen jälkeen aloin miettiä tilannetta, kun sain kuulla tämän vauvan tulosta maailmaan reilu puoli vuotta sitten. Se oli romahdus. Olin viikkoa ennen uutista katsonut lääkkeellinen tyhjennyksen vaikutuksesta huurunenämme valuvan vessanpönttöön yhdessä pitkälle eläneen toiveen kanssa. En ymmärtänyt silloin, miksi kohtalo voi olla näin julma, että vie minulta sen ainoan toivonkipinän ja antaa siskolleni jo toisen. Nyt toivon, että kohtalo olisi edes vähän paikkailemassa tilannetta. Ei sillä, iloitsen kolmannesta kummilapsestani ja ensimmäisestä kummipojastani, mutta toivoisin myös sitä omaa pienokaista, toivoisin olevani äiti, en täti.

Tajusin tuossa samalla, että siskoni raskauden aikana olemme olleet yhtä aikaa raskaana yhteensä 10 viikkoa, minä kahteen otteeseen vielä toistaiseksi ilman tulosta. Jos ensimmäinen kerta olisi johtanut tulokseen, olisin kuukauden päästä samassa tilanteessa kuin siskoni nyt. En voi kuin vain toivoa, että nyt alkaneen tarinan loppu olisi onnellinen.

Etomista vai kuvitelmaa?

Nyt parina päivänä olen huomannut, että jos ruokailujen väli venähtää turhan pitkäksi, alkaa hillitön etominen. Tällaista ei ole ollut edellisissä pätkäraskauksissa, niin pohdin, miten suuri osa omalla halulla ja mielikuvituksella on tämän tuntemuksen kanssa. Aiemmista kerroista jäin kaipaamaan nimenomaan pahoinvointia ja nyt, kun sitä tuntuu, niin epäilen kuvittelevani sen. Vuosien varrella olen saanut kehiteltyäni itselleni varmasti koko raskausoireiden kirjon, olematta kuitenkaan raskaana. Nyt olenkin joutunut oikein miettimään, että ajattelinko pahaa oloa ennen sen tuntemista vai vasta sen jälkeen. Vastausta en ole saanut, raja on niin hämärä. Tänään oli lenkin jälkeen hyvin lähellä, ettei tarvinnut alkaa yökkimään. Mielikuvitustako? No, lähipäivät antanevat suuntaa siihen.

Eilen meillä oli iltatilaisuus, jossa tarjottiin illasbuffet juomineen. En ole tyypiltäni kovinkaan lasiin sylkevää sorttia ja jännitinkin etukäteen illan sujumista. Mukana juhlimassa oli miehen lisäksi kaksi ystävää. Suunniteltiin etukäteen, miten mies aina sopivassa tilanteessa siemailisi minun viinilasistani, jolloin epäilykset eivät heräisi. Olimme kyllä hoitokustannuksiin vedoten jo keksineet, että lähdemme autolla ja minä olen hävinnyt kivi-paperi-sakset-kisan ja joutunut kuskiksi, mutta olen aina ennen ottanut siitä huolimatta ruoan kanssa yhden lasillisen viiniä. Paikan päälle saavuttuamme päätin kuitenkin, että ei aleta kikkailla mitenkään, minä en vaan juo, enkä tee asiasta mitään numeroa. Ilta meni loistavasti ja iso <3 ystävilleni, jotka eivät sanallakaan maininneet asiasta mitään. Kyllähän he saattoivat aavistaa asian laidan, mutta minusta oli hienoa, että asiasta ei kuitenkaan puhuttu tai mahdollista aavistusta ilmeelläkään osoitettu.

On tämä vaikeaa, mutta kuitenkin aika ihanaa, varsinkin, jos tuo pahoinvointi on todellista, tulee tunne, että kaikki on toistaiseksi ihan hyvin.