Siivouspäivää ja matkahaaveita

Meillä on lauantait aina siivouspäiviä. Siivouksen alottaminen on aina yhtä tuskaa ja minä ainakin osaan jalon vetkuttelun taidon siinä hommassa. Toisin oli opiskeluaikana... Kun oli tentti tulossa ja olisi pitänyt lukea, niin kyllä silloin siivous sujui varsin jouhevasti. Hitsi, pitäsköhän alkaa opiskella jotain, pysyisi ainakin koti siistinä. :) Mutta, kun sen siivouksen saa alulle, niin sehän on mitä terapeuttisinta. Ajatukset on kahlittuina tahroihin ja pölyihin, ei ehdi ajatella kasvavia munasolujaan. Meillä on muodostunut vuosien varrella siivoukseen selvä rutiini, molemmat tietää, mitä tekee, joten loppujen lopuksi nämä ovat oikein mukavia päiviä. Tänään bonuksena oli lakanoiden silittäminen, mutta sen minä teen lauantaina enemmän kuin mielelläni. Kotona pienenä äiti silitti lakanoita lauantaisin ja kuunteli radiosta iskelmämusiikkia. Välillä itsellekin tulee samassa puuhassa vastaava tarve, vaikka muuten kyseinen genre ei suosikkeja olekaan, mutta silittämiseen ja lauantaihin se jotenkin kuuluu. :)

Siivouksen lisäksi minut valtasi tänään aivan suunnaton matkakuume. Haluaisin syyslomalla jo reissuun, mutta miehen opiskelut taitaa tuon haaveen estää. Pariisi tai Praha olisi tähän vuodenaikaan varmaan ihan kivoja kohteita. Olen jo katsellut hotelleja ja lentoja, äh, ei koskaan pitäisi, kuume vaan nousee. Pähkäiltiin, että jospa sitä suunnittelisi uudeksi vuodeksi matkaa Pariisiin. Onko kenelläkään kokemusta, millainen kohde Pariisi on tuohon vuodenaikaan? Hienointa haaveilussa ja suunnitelmissa oli tällä kertaa se, että mieleen ei tullut ensimmäisenä raskauden mahdollisuus ja mahdollinen vaikutus matkaan. Kyllähän se sieltä kuitenkin puski takaraivosta läpi varmaan ihan kettuillessaan, mutta edistystä oli se, että suunnittelu ei lähtenyt sillä kysymyksellä liikkeelle. Alkaa vissiin jo vuodet katkeroittaa.

No, mutta tänä iltana meillä on tiedossa ranskalainen ilta. Meillä on menossa tälläinen "kahden tähden arvostele mun illallinen"-systeemi. Viime viikolla minä (joka en oikein ole ruoanlaittaja, leipoja kylläkin) tein paahdettuja juureksia alkupalaksi, pihvit ranskalaisilla ja sinihomejuustokastikkeella pääruoaksi ja uuniomenat jälkiruoaksi. Nyt on miehen vuoro ja tiedän kyllä, että sieltä on tulossa jotain todella hyvää, hän on se meidän masterchef. Hyvää lauantai-iltaa kaikille! :)

Puregon

Lähti eilen liikkeelle tämä aine. Annoksella 100 IU päivässä. Pistäminen sujui hyvin vanhasta tottumuksesta. Muistan kaksi vuotta sitten, kun neulakammoisena aloin pistämään inseminaatioita varten. Se oli silkkaa paniikkia ja huutoa. Suunniteltiin jo, että mies kulkee illan neula kädessä ja tuikkaa huomaamatta. No siihen ei onneksi tarvinnut mennä. Nyt vanhana neulatyynynä toimenpide oli jo oikeastaan täysin kivuton. Saa nähdä mitä tuleman pitää. Viimeksi meni 125IU päivässä ja tuloksena oli yli 20 munasolua, joista kypsiä oli päälle 10, joista hedelmöittyi 8. Yksi siirrettiin tuoresiirtona, pakkaseen saatiin 3, joista 1 selviytyi. Heillä lienee annoksen laskussa ajatuksena, että saataisiin panostettua laatuun, en ole tullut kysyneeksi. Minulla kun on nuo PCO-tyyppiset munasarjat, niin ne tuppaa näköjään tehdä paljon huonolla laadulla. No, jospa tää uusi annoskoko toisi laatuun parannusta. Pelkona toki on, että kypsyykö siellä ollenkaan tarpeeksi niitä soluja.

Herkistely alkoi jo tänään. Töissä tapahtui yksi aika mitätön juttu, jossa minun olisi pitänyt ratketa kahteen suuntaan. Kun en tähän kyennyt, tuli itku ja sitä jatkui vielä työpäivän jälkeenkin. Ne on nää hormoonit, kun pistää rouvan pään näköjään sekaisin. No toivotaan, että pistäisivät elämänkin sekaisin. Onneksi kotona oli odottelemassa kaksi karvakorvaa (kissat), joilta saa ruokaan sidottua ehdollista rakkautta. <3

Ihmiset ympärillä

Tänään oli tipahtanut postilaatikkoomme Simpukka-lehti. Tällä kertaa teemana oli vertaistuki ja sosiaalinen tuki. Tärkeitä aiheita. Itse olen saanut paljon vertaistuesta. On ihanaa, kun voi puhua ja kirjoittaa tuntemuksistaan ihmiselle, joka tietää, mistä puhun. Kun olen perheeni kanssa käynyt läpi tätä lapsettomuuttamme, ei siellä oikein olla osattu olla tukena vaan kaikki kliseet ja esimerkit on kuultu jo niin moneen kertaan, että en enää asiasta perheeni kanssa keskustele. Tämä vaivaa erityisesti äitiäni, mutta en halua myöskään pahoittaa mieltäni kuuntelemalla tarinaa, kuinka se ja tämä oli saanut lapsen, kun unohti koko homman, kuinka stressaan liikaa asiaa ja kuinka en voi ajatella asioista näin tai noin. Turhauttavaa, kun on jo useamman vuoden ajan yrittänyt selittää, miten meidän tapauksessa edes päällä seisominen ja kukkuun laulaminen ei auta, vaan kaikki on nyt lääkäreiden ja lääketieteen käsissä, ja silti ei ymmärretä. Tässä tilanteessa vertaistuki ja vertaisryhmän tuki on ollut minulle kallisarvoista. <3

Vertaistuen lisäksi on ihanaa, että on olemassa ystäviä, jotka ovat tukena ja myötäelämässä iloja ja suruja, ystäviä, jotka eivät tiedä ja ymmärrä täysin, mutta yrittävät olla tukena ihan vaan olemalla omia itsejään ja kysymällä silloin tällöin, mitä kuuluu. Itsellä on lisäksi käynyt erinomainen tuuri esimiehen kanssa. Minun esimieheni on tukena projektissamme sekä henkisellä tasolla, että konkreettisesti lääkärijärjestelyjen ja muiden työn käytännön asioiden sujumisen suhteen. Opettajana lääkärikäyntien järjestäminen on joskus turhankin hankalaa, kun lapsia ei voi yksinkään jättää. Hän on aina muistuttanut, että työ on vain työtä ja tämä projekti on elämää. Esimieheni sanoikin joskus, että hänestä tuntuu, kuin tämä olisi myös hänen projektinsa, niin kovasti hän kuulemma puolestamme jännittää ja toivoo.

Näiden ihanien ihmisten lisäksi on helpottavaa, että elämässä on myös niitä, jotka eivät tiedä tästä projektista mitään. He eivät näe sääliä katsoessaan minua, he eivät luokittele minua, he eivät esitä kysyviä katseita tai tutkaile mahanseutua ja heidän kanssaan keskustellessa voi itsekin unohtaa hetkeksi oman vajavaisuutensa ja antaa päälle sen kaipaamaa tuuletusta. Minulla niitä on vähän, kun tykkään niin paljon puhua kaikesta, mutta ainakin 18 pientä ekaluokkalaista, jotka kaikki ovat kuukaudessa valloittaneet oman lokeronsa sydämestäni, kuuluvat tähän joukkoon. Heitä on niin ilo seurata, yksikään päivä ei ole samanlainen.

Vaikka perheeni ei olekaan asian suhteen kaikista ymmärtäväisimpiä, on toki tärkeää, että he ovat olemassa ja osoittavat välittämisensä tuolla kaikella hössötyksellä. Vanhempien seurassa saa heittäytyä lapseksi ja pyytää äitiä edelleen vaahdottamaan shampoon pitkiin hiuksiin saunassa. Onneksi tässä maailmassa ei tarvitse selviytyä yksin vaan ympärillä on erilaisia ihmisiä, joista saa erilaista voimaa selvitä tämän maailman myrskyissä.

Päänsärkyä

Minuu on nyt koskenut päähän parina päivänä... Liekö syynä sää, sataa ja on harmaata, niskahartiaseutu vai synarela. Edellisessä IVF-hoidossa ei ollut oikeestaan mitään sivuoireita, joten vaikee verrata. Menkat alkaa olla nyt ohi, joten keskiviikon ultrakäynti toteutuu suunnitellusti ja pistokset varmaan alkaa tuolloin myös.

Elämä 31-vuotiaana alkaa tälleen viikon jälkeen jo tuntua taas ihan normaalilta. Juoksu kulkee kivasti, paino on viikonlopun mässäilyjen jälkeen palautunut ennalleen ja töissä uudet oppilaat alkavat tottua pikku hiljaa minun tavoille. Syksy kun tulisi vielä kunnolla päälle tuoksuineen ja kirpeine aamuineen, niin mielihän olisi varsin pirteä.

Syksyyn toki liittyy aina tietynlaista haikeutta. Eilen näin ensimmäisen hanhiparven, joka suuntaa muille maille, kyynelhän siinä taas vierähti. Itse asun töiden takia paikkakunnalla, joka ei tunnu kodilta, oma koti on tuolla jossain kaukana. Sinne haluaisin vielä joskus palata, mutta tällä hetkellä se ei ole mahdollista. Muuttolinnut puolestaan palaavat aina kotiin, niitä ei kukaan estä. Tästä syystä aina keväisin ja syksyisin muuttolinnut saavat kyynelkanavat auki, itkupilli... :D "Niinkuin muuttolinnun tie, ain elonpolku varmaan kotiin vie. Ja mielen lämmön suuren saa, tää kaunis armas synnyinmaa." Näihin tunnelmiin, saunasavuja tuoksutellen hyvää lauantai-iltaa!

Hyvää alkanutta viikkoa!

Tässä osoitteessa sumutellaan synarelaa ja ensimmäiset sivuoireet on jo havaittavissa...tai sit mulla on vaan hermo vähän kireemmällä :D Apteekkiin hukutettiin rahaa, kun käytiin hakemassa Puregonit, lisää Synarelaa varmuudeksi ja thyroxinia. Viimeinen tosin on ihan lähes ilmainen edellisiin verrattuna.

Viikonloppuun kuului syntymäpäivien juhlinta, omien siis. Taas yksi ikävuosi lisää. En voi olla miettimättä jokaista uutta ikävuotta askeleena poispäin hedelmällisyydestä. Vaikka Helsingin naistenklinikalta tuulimunaraskauden jälkeen kovasti vakuuteltiin meidän olevan heidän potilaistaan nuorimmaista päästä, tuntuu, että aika vaan valuu tiimalasissa. Tästä ajatuksesta yritettiin päästä vyöhyketerapiassa eroon, huonolla menestyksellä näköjään. :D Vyöhyketerapiassa nimenomaan terapeutti painotti, että ei saa ajatella jotakin puuttuvan, sillä puute vahvistaa puutetta. Nyt vaan illalla ilmapalloihin hölmöjä ajatuksia ja taivaan tuuliin.

Näissä tunnelmissa on aloiteltu tätä viikkoa tässä osoitteessa, mutta toivotaan, että se tästä vain paranee.

Ps. Jos sinä joku olet tälle sivulle eksynyt niin jätä rohkeasti kommenttia, vaihdan mielelläni ajatuksia. :)

Minä täällä, sinä siellä!

Ensimmäinen kirjoitus

Hihii, uskaltauduin viimeinkin luomaan itselleni blogin! Olen haaveillut tästä jo pitkään, mutta taitoja on täytynyt hieman hioa, ennen kuin tämä oli mahdollista.

Olen kolmekymppinen naimisissa oleva nainen, kahden kissan mamma ja useamman lapsen "päivä-äiti" eli opettaja. Omia lapsia ei neljän vuoden yrityksestä huolimatta ole ilmestynyt, taitavat olla äitiinsä tulleita, itsepäisiä pirulaisia. Olemme käyneet läpi neljä inseminaatiota, joista tuloksena yksi rv5 ulos tullut "onnenkantamoinen", yhden IVF:n, jossa ainut pakastealkionsiirto tuotti tuulimunaraskauden "huurunenä" ja nyt on alkanut jarruttelulla toinen IVF.

Elämää ja vauvahaaveita varjostaa kilpirauhasen vajaatoiminta ja siihen liittyvät tpoab-vasta-aineet. Toinen lapsettomuuteemme vaikuttava tekijä on miehen siittiöissä, joista 5%:a on normaalimuotoisia, loput vähemmän normaalimuotoisia. Eli pikkuvikaa molemmissa.

Vaikka lapsi ja perhe onkin suurin haaveeni, en aio kirjoittaa tästä pelkkää lapsettomuusblogia, vaan yritän kirjoittaa lapsettoman ihmisen elämästä, sillä kyllähän tähän mahtuu paljon muutakin, kuten kissat, työ, käsityöt, leipominen, kirjat, liikunta, matkailu ja talohaaveet. Pitäähän ihmisellä olla tämän surun keskellä jotain, mistä iloita.

Toivottavasti viihdyt seurassani ja saat tästä jotain itsellesikin! :)

Antoisia lukuhetkiä toivotellen: Viljonka