Pp 6 ja tenttiin lukemisen ongelma

Piinapäivät ja tenttiin lukeminen ei ole omalla kohdallani toimiva yhdistelmä. Olen suunnitellut tarkoituksella tentin suorittamisen ja siihen valmistautumisen näille piinapäiville, että olisi jotain muuta ajateltavaa. Note to myself: VIRHE! Ei minun hermot tälläista kestä. Koko ajan ajatukset harhailevat tunnustelemaan ja kuulostelemaan omaa olotilaa. Sen verran olen lukemastani oppinut, että olen temperamentiltani selkeästi häiriöaltis, eikä keskittymiskykynikään ole kaikista vahvimmillaan. Persoonallisuuteni pyörii neuroottisuuden keskilinjan yläpuolella sävyttyen jonkinmoisella pessimistisyydellä. :D

Olen tässä kehoani tarkkaillessa miettinyt taas niitä onnellisia, jotka eivät tätä tietä joudu kulkemaan. Kuinka paljon helpommalla elämässä selviäisikään, kun voisi lapsiasiassa vain päättää lisääntyvänsä. En vieläkään koe mitenkään reiluna asetelmaa, että toiset voivat päättää itse, milloin tekevät lapsen ja kuinka monta niitä tekevät. Itse saan lapsia, jos saan ja joku toinen päättää kuinka monta niitä maksimissaan annetaan (tai sitten suurella rahalla joutuu lukumäärään vaikuttamaan). Vaikka meillä onkin nyt ihanaakin ihanempi pikkumies, ei se lapsettomuuden piru ole minusta mihinkään muuttanut, siellä se elelee ja piippua vetelee ja savu tulee aika ajoin sanonko mistä.

Oireista sen verran, että niitä ei ole. Olevinaan tunnen välillä painontunnetta alavatsalla ja pieniä nippasuja, mutta ne ovat enemmän hakemalla haettuja tuntemuksia kuin todellisia. Erona edelliseen onnistuneeseen se, että silloin oli jo jonkinsortin repäisykivut kuvioissa ja rinnat kipeät. Nyt rinnat eivät ole ollenkaan kipeät. Väsymys ja ärtymys valtaa mielialaa, mutta ne ovat keltarauhastuen mukanaan tuomia iloja.

Näissä tunnelmissa täällä tänään.

Pientä pintaremonttia

Huh, en ole edes ehtinyt kirjoittelemaan, niin paljon ollaan jännätty ja pohdittu ja lopulta rentouduttu.

Niinhän siinä sitten kävi, että puhelu, joka saatiin ja jonka lopputulosta jännättiin osoittautui kauhalliseksi onnea ja meidän pieni perheemme muuttaa elokuun alusta minun kotiseudulleni. Mies sai sieltä vuodeksi töitä ja näinpä me suuntaamme vauvan syntymän jälkeen paikkaan, joka tuntuu minusta kodille. Täällä, missä nyt asumme ja jonne aikoinamme (7vuotta sitten) tultiin työn perässä ei ole koskaan alkanut tuntua kodilta. Olen täällä toki ystävystynyt erilaisten ihmisten kanssa ja heitä minä jään ikävöimään, mutta alue ja seutu on jo peruskulttuuriltaan niin kaukana omastani, että en ole täällä tuntenut oloani missään vaiheessa mukavaksi. Olemme mieheni kanssa molemmat sosiaalisia ihmisiä, mutta sosiaalista verkostoa emme yrityksistä huolimatta ole onnistuneet luomaan. Kahvitteluystäviä ja kauppatuttuja toki on, mutta ei sellaisia kyläillään-tuttuja. Kaikilla tuntuu olevan niin valmiina jo ne omat piirit ja kyläily-ystävät, ettei uusille ole tarvetta ja juuri sellaista muualta tullut kaipaisi. Tämä ei ole pelkästään meidän tekemä huomio. Naapuriimme muutti vuosi sitten perhe, joka on huomannut aivan saman ilmiön. Tämä on hyvin vierasta minun kotiseudullani. Muualta muttanut otetaan avosylin vastaan ja hänet tutustutetaan omaan ystäväpiiriin, ettei vaan jää yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Uimahallin saunassa tutut ja tuntemattomat juttelevat toisilleen kuin olisivat tunteneet aina ja kaupasta ei selviä pois ilman, että vaihtaa pari sanaa myyjän kanssa hymyn kera. Tätä olen seitsemän vuotta kaivannut ja sen puutetta itsekseni itkenyt.

Toki haikealta tuntuu lähtökin. Olemme tämän päivää laittaneet kämppää kuntoon, sillä maanantaina tulee kiinteistövälittäjä arvioimaan asuntomme. Ostimme tämän silloin 7 vuotta sitten ja huolimatta edellä marmattamistani asioista tästä olemme tehneet itsellemme kodin, tätä on vaikea jättää, vaikka muutto olisi vauvan syntymän jälkeen ollut edessä joka tapauksessa. Olisihan se hieman huolestuttavaa, jos seitsemän vuotta elämässä ei missään tuntuisi. Asuntomme numero on 13 ja täällä olemme lapsettomuuden ja keskenmenojen kyyneleet vuodattaneet, joten ehkäpä kohtalo haluaa osoittaa meille, että nyt on muutoksen aika, alku uudelle elämälle, perhe-elämälle, taakse kääntää tuo epäonnen luku.

Saimme tietää tämän uutisen keskiviikkona, samana päivänä kävimme hakemassa vaunut ja matkarattaat. Ostettiin matkarattaat jo nyt, sillä ne ovat yhteensopivat meidän turvakaukaloomme. Näin ollen saamme turvakaukalon tarvittaessa pyörien alle, oikein kätevää (uskoisin). Tuona keskiviikkona kävimme myös rv36 ultrassa, jossa taas arvioitiin vauvan koko. Hänet arvioitiin nyt noin 3 kiloiseksi. Kohdunkaulassa ei ollut tapahtunut minkäänlaista elämää, joten lääkäri arvioi synnytyksen menevän lasketun ajan yli. Siivoilua, saunaa, seksiä ja pitkiä kävelylenkkejä saimme ohjeeksi. Miehen mielestä oikein oivat ohjeet, pitää noudattaa kuulemma päivittäin, minulta taisi mennä se kohta lääkärin ohjeistuksessa ohi. :D Ja edellisellä kerralla annettu ison pään diagnoosi osoittautui osittain vääräksi. Hän on kuulemma normaali pyöreäpäinen lapsi, korvien väli on isompi kuin viikot, mutta kokonaispäänympärys täysin viikkoja vastaava. Noh...olemme mieheni kanssa molemmat pyöreäpäisillä, niin mitäpä muuta voisikaan olettaa. :)

Nyt vaan sitten jännäämään tulevaa, aikamoinen rumba on vielä edessä...

Vauvantekohomma

"No eiks me ruveta vauvantekohommiin? 

Mä sanon "uuh" sä sanot "aah"
Ja siitä tulee vauva
Joo, mä sanon "uuh" sä sanot "aah"
Ja siitä tulee vauva
Se on simppelii..
Beibi beibi beibi
Hei!

Vauvanteko homma se on simppelii, siihen tarvitaan vaan äiti ja isukki..."

Kuuntelin eilen jotain vanhaa cd:tä ja sieltä soi ihan kuin kiusallaan tämä Soul Captain Bandin biisi. Kylläpä sitä oli tietämätön ja lapsellinen tuota kuunnellessa. Luotin ihan oikeesti siihen, että näinhän se menee. Vaikeuksia on vain joillain kaukaisilla tuntemattomilla ihmisillä ja eihän ne vaikeudet nyt niin yleisiä ole, en minä ainakaan tule niistä kärsimään. Jätettiin puoli vuotta ennen häitä e-pillerit pois ja turvauduttiin kondomeihin. Eräällä kerralla sitten kävi niin, että kyseinen väline meni rikki ja haettiin varmuuden vuoksi apteekista jälkiehkäisypillerit, kun hääpuku oli jo hankittu. Näin jälkeen päin ollaan naureskeltu tuolle tapahtumalle, turhaan meni nekin rahat. :D Muistan myös MONET kerrat, kun olen paniikissa stressannut unohtunutta pilleriä, little did I know. Toki jotkut voivat tuosta tulla raskaaksi, mutta ei se raskaaksi tuleminen ihan yleiselläkään tasolla tunnu kaikista helpointa olevan. Harvassa ovat he, joilla onnistuu kertalaakista, silloinkin kyse on usein vahingosta, iloisesta tai surullisesta sellaisesta.

Ehkä tämä ajatus siitä, että raskaaksi tulee pelkästään miestä koskettamalla juontaa juurensa koulun seksivalistukseen. Mielestäni on hyvä, että sitä on ja se on ravistelevaa luonteeltaan ja ehkä jopa pelottelevaa, mutta mielestäni jossain kohtaa esim. biologian tunneilla voisi tuoda esille myös tämän toisen puolen. Ehkä se ei olisi silloin niin iso järkytys, jos sen joutuu kokemaan. Omassa lähipiirissäni kaikki ovat tulleet nopsaan raskaaksi, toki yritystä on voinut olla muutamia kuukausia, mutta ei kenelläkään muulla yli neljää vuotta tai sitten se on vaiettu asia. Itse olen halunnut tuoda tätä asiaa julki ihan sen takia, että ihmiset, jotka ehkä salaa kärsivät lapsettomuudesta, kokisivat, että on olemassa muitakin. Itselle se on ollut ensiarvoisen tärkeää.

Voisinkin melkein jatkaa tuota biisiä seuraavilla sanoilla: Vauvantekohomma se on simppelii, siihen tarvitaan vain äiti ja isukki ja lääkäri ja muutama sairaanhoitaja tai kätilö ja laboratoriotyöntekijät ja synarelaa, puregonia, pregnyliä, lutinusta, punkteerausta, hedelmöitystä alustalla, siirtoa, pakastusta, piinapäiviä, testejä, paniikkia ja epätoivoa ja lopuksi ehkä onnistumista.

(Loppuun omasta olosta: siis rinnat on ihan julmetun kipeet!!! Lutinus loppui ja joka vessassa käynti on paperin tiirailua. Muuten ei mitään närästystä kummempaa tai no pissi on sellasta neon keltaista ja haisee erilaiselle tai haistan sen erilaisena, hajuaisti kun on muutenkin aika hyvin terästäytynyt. Lottopallo EI tykkää kahvin tuoksusta, mutta rakastaa kapriksia.)