Tänään tuli uutisia. Pikkusiskoni sai tänään pienen pojan, tämä on heidän toinen lapsensa. Samassa viestissä meitä pyydettiin kummiksi. Suostuimme tottakai, sehän on kunnia! Osasin kerrankin vuosien jälkeen aidosti iloita vauvauutisesta! :) Luulen kuitenkin, että omaan reagoimiseen vaikuttaa meneillään oleva tilanne. Jos toivoa omasta vauvasta ei olisi, voisi kateuden vihreä piikki pistää syvälle sydämeen.
Iloisen tulvahduksen jälkeen aloin miettiä tilannetta, kun sain kuulla tämän vauvan tulosta maailmaan reilu puoli vuotta sitten. Se oli romahdus. Olin viikkoa ennen uutista katsonut lääkkeellinen tyhjennyksen vaikutuksesta huurunenämme valuvan vessanpönttöön yhdessä pitkälle eläneen toiveen kanssa. En ymmärtänyt silloin, miksi kohtalo voi olla näin julma, että vie minulta sen ainoan toivonkipinän ja antaa siskolleni jo toisen. Nyt toivon, että kohtalo olisi edes vähän paikkailemassa tilannetta. Ei sillä, iloitsen kolmannesta kummilapsestani ja ensimmäisestä kummipojastani, mutta toivoisin myös sitä omaa pienokaista, toivoisin olevani äiti, en täti.
Tajusin tuossa samalla, että siskoni raskauden aikana olemme olleet yhtä aikaa raskaana yhteensä 10 viikkoa, minä kahteen otteeseen vielä toistaiseksi ilman tulosta. Jos ensimmäinen kerta olisi johtanut tulokseen, olisin kuukauden päästä samassa tilanteessa kuin siskoni nyt. En voi kuin vain toivoa, että nyt alkaneen tarinan loppu olisi onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti