Pientä pintaremonttia

Huh, en ole edes ehtinyt kirjoittelemaan, niin paljon ollaan jännätty ja pohdittu ja lopulta rentouduttu.

Niinhän siinä sitten kävi, että puhelu, joka saatiin ja jonka lopputulosta jännättiin osoittautui kauhalliseksi onnea ja meidän pieni perheemme muuttaa elokuun alusta minun kotiseudulleni. Mies sai sieltä vuodeksi töitä ja näinpä me suuntaamme vauvan syntymän jälkeen paikkaan, joka tuntuu minusta kodille. Täällä, missä nyt asumme ja jonne aikoinamme (7vuotta sitten) tultiin työn perässä ei ole koskaan alkanut tuntua kodilta. Olen täällä toki ystävystynyt erilaisten ihmisten kanssa ja heitä minä jään ikävöimään, mutta alue ja seutu on jo peruskulttuuriltaan niin kaukana omastani, että en ole täällä tuntenut oloani missään vaiheessa mukavaksi. Olemme mieheni kanssa molemmat sosiaalisia ihmisiä, mutta sosiaalista verkostoa emme yrityksistä huolimatta ole onnistuneet luomaan. Kahvitteluystäviä ja kauppatuttuja toki on, mutta ei sellaisia kyläillään-tuttuja. Kaikilla tuntuu olevan niin valmiina jo ne omat piirit ja kyläily-ystävät, ettei uusille ole tarvetta ja juuri sellaista muualta tullut kaipaisi. Tämä ei ole pelkästään meidän tekemä huomio. Naapuriimme muutti vuosi sitten perhe, joka on huomannut aivan saman ilmiön. Tämä on hyvin vierasta minun kotiseudullani. Muualta muttanut otetaan avosylin vastaan ja hänet tutustutetaan omaan ystäväpiiriin, ettei vaan jää yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Uimahallin saunassa tutut ja tuntemattomat juttelevat toisilleen kuin olisivat tunteneet aina ja kaupasta ei selviä pois ilman, että vaihtaa pari sanaa myyjän kanssa hymyn kera. Tätä olen seitsemän vuotta kaivannut ja sen puutetta itsekseni itkenyt.

Toki haikealta tuntuu lähtökin. Olemme tämän päivää laittaneet kämppää kuntoon, sillä maanantaina tulee kiinteistövälittäjä arvioimaan asuntomme. Ostimme tämän silloin 7 vuotta sitten ja huolimatta edellä marmattamistani asioista tästä olemme tehneet itsellemme kodin, tätä on vaikea jättää, vaikka muutto olisi vauvan syntymän jälkeen ollut edessä joka tapauksessa. Olisihan se hieman huolestuttavaa, jos seitsemän vuotta elämässä ei missään tuntuisi. Asuntomme numero on 13 ja täällä olemme lapsettomuuden ja keskenmenojen kyyneleet vuodattaneet, joten ehkäpä kohtalo haluaa osoittaa meille, että nyt on muutoksen aika, alku uudelle elämälle, perhe-elämälle, taakse kääntää tuo epäonnen luku.

Saimme tietää tämän uutisen keskiviikkona, samana päivänä kävimme hakemassa vaunut ja matkarattaat. Ostettiin matkarattaat jo nyt, sillä ne ovat yhteensopivat meidän turvakaukaloomme. Näin ollen saamme turvakaukalon tarvittaessa pyörien alle, oikein kätevää (uskoisin). Tuona keskiviikkona kävimme myös rv36 ultrassa, jossa taas arvioitiin vauvan koko. Hänet arvioitiin nyt noin 3 kiloiseksi. Kohdunkaulassa ei ollut tapahtunut minkäänlaista elämää, joten lääkäri arvioi synnytyksen menevän lasketun ajan yli. Siivoilua, saunaa, seksiä ja pitkiä kävelylenkkejä saimme ohjeeksi. Miehen mielestä oikein oivat ohjeet, pitää noudattaa kuulemma päivittäin, minulta taisi mennä se kohta lääkärin ohjeistuksessa ohi. :D Ja edellisellä kerralla annettu ison pään diagnoosi osoittautui osittain vääräksi. Hän on kuulemma normaali pyöreäpäinen lapsi, korvien väli on isompi kuin viikot, mutta kokonaispäänympärys täysin viikkoja vastaava. Noh...olemme mieheni kanssa molemmat pyöreäpäisillä, niin mitäpä muuta voisikaan olettaa. :)

Nyt vaan sitten jännäämään tulevaa, aikamoinen rumba on vielä edessä...