Tänään oli tipahtanut postilaatikkoomme Simpukka-lehti. Tällä kertaa teemana oli vertaistuki ja sosiaalinen tuki. Tärkeitä aiheita. Itse olen saanut paljon vertaistuesta. On ihanaa, kun voi puhua ja kirjoittaa tuntemuksistaan ihmiselle, joka tietää, mistä puhun. Kun olen perheeni kanssa käynyt läpi tätä lapsettomuuttamme, ei siellä oikein olla osattu olla tukena vaan kaikki kliseet ja esimerkit on kuultu jo niin moneen kertaan, että en enää asiasta perheeni kanssa keskustele. Tämä vaivaa erityisesti äitiäni, mutta en halua myöskään pahoittaa mieltäni kuuntelemalla tarinaa, kuinka se ja tämä oli saanut lapsen, kun unohti koko homman, kuinka stressaan liikaa asiaa ja kuinka en voi ajatella asioista näin tai noin. Turhauttavaa, kun on jo useamman vuoden ajan yrittänyt selittää, miten meidän tapauksessa edes päällä seisominen ja kukkuun laulaminen ei auta, vaan kaikki on nyt lääkäreiden ja lääketieteen käsissä, ja silti ei ymmärretä. Tässä tilanteessa vertaistuki ja vertaisryhmän tuki on ollut minulle kallisarvoista. <3
Vertaistuen lisäksi on ihanaa, että on olemassa ystäviä, jotka ovat tukena ja myötäelämässä iloja ja suruja, ystäviä, jotka eivät tiedä ja ymmärrä täysin, mutta yrittävät olla tukena ihan vaan olemalla omia itsejään ja kysymällä silloin tällöin, mitä kuuluu. Itsellä on lisäksi käynyt erinomainen tuuri esimiehen kanssa. Minun esimieheni on tukena projektissamme sekä henkisellä tasolla, että konkreettisesti lääkärijärjestelyjen ja muiden työn käytännön asioiden sujumisen suhteen. Opettajana lääkärikäyntien järjestäminen on joskus turhankin hankalaa, kun lapsia ei voi yksinkään jättää. Hän on aina muistuttanut, että työ on vain työtä ja tämä projekti on elämää. Esimieheni sanoikin joskus, että hänestä tuntuu, kuin tämä olisi myös hänen projektinsa, niin kovasti hän kuulemma puolestamme jännittää ja toivoo.
Näiden ihanien ihmisten lisäksi on helpottavaa, että elämässä on myös niitä, jotka eivät tiedä tästä projektista mitään. He eivät näe sääliä katsoessaan minua, he eivät luokittele minua, he eivät esitä kysyviä katseita tai tutkaile mahanseutua ja heidän kanssaan keskustellessa voi itsekin unohtaa hetkeksi oman vajavaisuutensa ja antaa päälle sen kaipaamaa tuuletusta. Minulla niitä on vähän, kun tykkään niin paljon puhua kaikesta, mutta ainakin 18 pientä ekaluokkalaista, jotka kaikki ovat kuukaudessa valloittaneet oman lokeronsa sydämestäni, kuuluvat tähän joukkoon. Heitä on niin ilo seurata, yksikään päivä ei ole samanlainen.
Vaikka perheeni ei olekaan asian suhteen kaikista ymmärtäväisimpiä, on toki tärkeää, että he ovat olemassa ja osoittavat välittämisensä tuolla kaikella hössötyksellä. Vanhempien seurassa saa heittäytyä lapseksi ja pyytää äitiä edelleen vaahdottamaan shampoon pitkiin hiuksiin saunassa. Onneksi tässä maailmassa ei tarvitse selviytyä yksin vaan ympärillä on erilaisia ihmisiä, joista saa erilaista voimaa selvitä tämän maailman myrskyissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti